Suurvaelluksen muistelua: luonnon ruokakomerolla osa 2

Uusien vaellusten suunnittelu, erilaiset retket ja koulukiireet ovat vieneet ajatukset pitkäksi aikaa pois viime kesän suurvaellukselta, mutta nyt on aika palata muistoissa takaisin viime kesään ja Koillis-Norjaan.

Heinäkuu ja Suurvaellus lähestyvät loppuaan. Veljeni, oiva kalamies, saapui edellisiltana Neideniin ja liittyi seurakseni matkalle. Suunnitelmamme on reilun viikon aikana vaeltaa Norjan puolelta Vätsärin erämaan länsiosiin. Tämän yhteismatkan jälkeen jatkaisin matkaani taas yksikseni kohti Nellimiä, jos ruokatilanne sen sallii.

Vätsäri näyttää parastaan

Tähän kirjoitukseen liittyvä reitti merkitty vaaleansinisellä, edelliseen tekstiin liittyvä punaisella. Sinisillä markkereilla on jälleen merkitty tekstissä mainittuja paikkoja. Karttaa pääsee tarkastelemaan tarkemmin tästä.

Heräämme aamulla 26. heinäkuuta Buktfjelletillä pienen lammen rannalla. Edeltävän viikon hirmuiset helteet ovat poissa ja sää on jälleen muuttunut. Harmaat pilvet roikkuvat nyt raskaina taivaalla, koillistuuli tuo kylmät terveisensä Jäämereltä ja vettä ripsuttaa. Sumu peittää näkyvyyden kaukaisille vuonoille. Teemme aamuhommat rauhassa teltoissa ennen kuin palaamme hetkeksi maantielle. Tiemarssin lopussa Munkelvan sillalla katselemme, miten lohet harvakseltaan hyppivät joessa korkealle ilmaan. Komea näky! Sääli että tässä ei sovi virvelöidä.  Pian joen ylityksen jälkeen pääsemme pois maantieltä ja suuntaamme etelän tunturiylängöille.

Maastot ovat ylösnoustessa vaikeita. Liukkaita kiviä ja kallioita sekä jyrkkiä rinteitä riittää. Ylempänä maastot jonkin verran sentään tasoittuvat. Puita on vain muutamia siellä täällä, ilmeisesti Jäämeren tuulet pitävät kasvillisuuden matalana. Mustikoita yllättäen löytyy todella hyvin. En ollut aiemmin tiennyt, että mustikka voi menestyä näinkin ankarissa olosuhteissa.

Tyypillistä maastoa ylängöllä Neidenistä kaakkoon.

Kalastamme ahkerasti matkan varrella olevista järvistä, niitä täällä riittää. Tai oikeastaan veljeni kalastaa. Todettuani muutaman järven jälkeen, ettei Ahti suo hevin lisäruokaa, nuohoan mieluummin mustikkamättäitä.

Ensimmäinen päivä on pitkä ja se päättyy Midtfjellvatnetin rannalle. Tällöin keli on ehtinyt pahentua aamusta. Tuuli on kova ja vettä tulee niin että ropina käy. Laiskuuttani en jaksa lisätä vaatetta kun leiripaikka on jo "niin lähellä". Loppumatkasta yllättäen sitten kylmetän itseni luita ja ytimiä myöten. Leiripaikalla lisäksi huomaan, että sormeni ovat aivan kohmeessa ja syvän siniset! Mitä tämä tämmöinen on?! Muutaman sekunnin ihmettelyn jälkeen huomaan helpotuksekseni, että mustikan väriähän se vain on. Siitä huolimatta palelee ja pystytän jäykin sormin oman telttani ja kaivaudun makuupussiin hytisemään. Kohtuullisten päiväunien jälkeenkään kylmä ei hellitä ja tunnen vilua oikeastaan koko illan. Pieni muistutus taas lämpötasapainon seuraamisen tärkeydestä ja siitä, että heinäkuussakin voi olla jähmettävän kylmä. Illalla kalastamme järveä ahkerasti, mutta saaliina on vain puukonmittaisia rautuja. Saan veljeltäni hänen saaliinsa eli muutaman sintin pannuuni omien kalojeni seuraksi. Taitava ja hyvinsyönyt kalamies on reissussa mainio kaveri!

Heti yhteismatkan alusta alkaen on hassua huomata, miten erilaisista ravitsemuslähtökohdista olemme nyt liikkeellä. Omasta näkökulmastani veljeni syö säälittävän vähän enkä ymmärrä, miten hän voi jaksaa kulkea moisilla laihduttajan annoksilla. Itse kun syön vähintäänkin kaksinkertaisia määriä ja enemmänkin menisi helposti. Olen myös huomattavasti innokkaampi pitämään mustikkataukoja. Saaduista kaloista syön lihojen lisäksi mahdollisuuksien mukaan myös pienemmät ruodot, selkärangat ja päät, kaiken mikä kurkusta alas menee. Ja hyvälle maistuu! Veljeni syö sivistyneemmin ja saan siksi häneltä ylijäävät fileerausjätteet pannuuni.

Retken virallinen "marjoja kuksassa"- kuva

Leppoista menoa  

Seuraavina päivinä jatkamme matkaa kalastellen etelään kohti Suomen rajaa. Sää pysyttelee sitkeästi koleana ja märkänä. Heinäkuun 28. päivä, kolme päivää Neidenistä lähdön jälkeen tulemme viimein rajalle. Pakostakin täytyy laskea, että edellisen kerran ylitin rajan 6 viikkoa sitten. Heti Suomen puolella meitä tervehtivät kotoisan näköiset mäntymetsät. Pieniä soita ja lampiakin on siellä täällä. Muutos on selvä, nyt ollaan taas metsien maassa. Samalla edelleen kirkastuu se tosiasia, että unelmien kesäretki lähestyy vääjäämättömästi loppuaan.

Rinkka lähdössä ilmojen teille. Routasenkuruun laskeva joki oli vuolas, leveä ja rantakalliot liukkaat eikä virrasta siten tohtinut hypätä rinkka selässä yli. Kaveri on tämmöisessäkin hommassa hyvä apu. Ennen rinkan heittoa suurin osa tavaroista oli toki jo lentänyt puron toiselle puolelle.

Ensimmäisen leirimme Suomen puolella viritämme Routasenkurun eteläpäässä sijaitsevan järven rannalle. Pidämme siellä myös välipäivän vaeltamisesta, sillä paikka on varsin mielenkiintoinen. Maastot ovat Suomen mittakaavassa poikkeuksellisen jylhät ja itse Routasenkuru herättää mahtavuudellaan aluksi pelkkää kunnioitusta. Sääkin vihdoin paranee niin että aurinko paistaa ja lämpöä riittää. Vietämme päivän kalastamalla ja tutkimalla kurua. Päivän kuluessa alueen viehätys kuitenkin haalistuu, sillä paikalla on masentavan paljon oluttölkkejä ja muoviroskaa. Järven rannalta löytyy jopa pari jätesäkkiä täynnä törkyä. Kummallista käytöstä. Jos ihmiset tulevat näin kauas luonnosta nauttimaan, niin miksi luonto kuitenkin häpäistään tällä tavalla? Missään muualla Suurvaelluksen aikana ei näkynyt tällaisia määriä roskaa eikä milloinkaan aiemmin matkan aikana harmittanut ja ärsyttänyt yhtä paljon. Tuskinpa näille paikoille enää kesäretkillä palaan.

Kalastelua Routasenkurussa.

Lepopäivän jälkeen kiertelemme muutaman päivän Vätsärin karuja järviä kalastellen ja nauttien olostamme. Rovijärvi, Äälisjärvi, Keskimmäinen Aittajärvi. Kävelemme vain puolikkaita päiviä, luokkaa 5-10km päivässä, joten aikaa jää mukavasti harrastustoimintaan eli kalastelulle ja lukemiselle. Kala syö edelleen huonosti, mutta kuitenkin saamme joka päivä ruoanjatkoa. Kalansaaliiden ansiosta käy selväksi, että evääni riittävät varmasti Nellimiin asti ja voin siis vetää retken rauhallisin mielin loppuun asti.

Lättykestit Rovijärvellä.

Jäähyväiset erämaille

Leppoisan viikon jälkeen, retkeni 76. aamuna veljeni lähtee saapastelemaan Keskimmäiseltä Aittajärveltä Sevettijärven suuntaan, kun taas itse jatkan matkaani etelään kohti Nellimiä. Oli todella kiva vaeltaa yhdessä, mutta paluu yksinvaellukseen tuntuu hyvältä sekin. Oma kävelyrytmi ja mustikkataukoja mielinmäärin! Lisäksi tuntuu hyvältä päättää tämä retki yksin kun olen niin kauan yksikseni jo kulkenut. Päätin jo aikoja sitten, että teen kaikkeni nauttiakseni näistä viimeisistä päivistä enkä suostu harmittelemaan ja surkuttelemaan retken loppumista.

Leppoisa kalasteluhetki juuri ennen kelan rikkoutumista...

Päivämatkat ovat varsin pitkiä, mutta teen kaiken rauhassa eikä pitkä matka merkkaa mitään. Aamuisin köllöteltyäni aikani teltassa kömmin ensimmäiseksi syömään yökasteen kostuttamia mustikoita. Aamu-, lounas- ja iltanuotiot venyvät aina ties kuinka pitkiksi. Matkan päällä pidän taukoja milloin huvittaa ja sopivalla tuulisella paikalla levitän makuualustan ja unta odotellessani  kuuntelen puitten huminaa ikipetäjissä. Kuukkelit käyvät silloin tällöin tervehtimässä laiskaa kulkijaa. Tuntuu siltä, että luontoäitikin yrittää tehdä näistä viimeisistä päivistäni mahdollisimman mukavia ja jättää omalla tavallaan jäähyväiset. Aurinko paistaa lähes jatkuvasti ja löydän yllätyksekseni vielä yhden hillapaikan, jossa marjat eivät ole vielä pilaantuneet ja syötävää on enemmän kuin tarpeeksi. Tällä kertaa en juokse mättäillä ja ahmi marjoja kuin nälkiintynyt apina vaan liikuin rauhallisesti ja hitaasti, kuin hyvästä ruoasta ja seurasta nauttien.

Lainaus päiväkirjasta elokuun 5. päivältä (retken 78. päivä): "Istun iltanuotiolla Nammijärven rannalla vanhoja mäntyjä kasvavan niemen kärjessä. Aurinko on juuri painunut puiden taaske. Järvi on peilityyni. Pikkukaloja on paljon liikkeellä, sillä rantavedessä näkyy jatkuvasti kymmeniä vesirenkaita aivan kuin sataisi harvakseltaan isoja vesipisaroita. Siikoja varmaan. Silloin tällöin isompi pyörähdys tai mulahdus ilmaisee nälkäisen hauen saaneen iltapalaa. Virvelin kela hajosi eilen, joten kalastus on ohi tältä reissulta. Eipä haittaa, evästä on niin hyvin, ettei enää tarvitse kalastaa. Vastarannalla vesilinnun poikaset tekevät lentoonlähtöharjoituksia. Ilmassa tuoksuu syksy. Rauhaisaa on. Näitä iltoja tulee ikävä."

Nammijärvi

Retken 79. iltana se sitten tulee esiin mäntyjen lomasta. Metsähallituksen ylläpitämä merkitty polku. Tämä reissu alkaa siis olla paketissa. Ei se kummoiselta tunnu, olenhan siihen ehtinyt jo päiväkausia varautua. Leiriydyn polun lähelle pienen ja karun järven rantaan ja vietän viimeisen tunnelmallisen iltani erämaassa viimeistellen  päiviä kestäneet jäähyväiseni.

Aamulla herätessäni olen tyytyväinen, että viimeiselle päivälle on vielä kunnon marssi edessä, 30km polulla ja metsäautotiellä. Eipähän käy aika pitkäksi eikä ehdi harmittelemaan retken loppumista ja luulisi tuon jälkeen vielä unikin maistuvan. Nyt pääpaino ei enää ole nautiskelussa, nyt pitää vain kävellä nopeasti ihmisten ilmoille. Paluukyyti on sovittu, eväät ovat tämän päivän jälkeen lopussa ja ylihuomenna pitää jo olla Oulussa koulussa.

Saapuminen illalla Nellimiin ei herätä mitään erikoisempia tunteita. Pää on tyhjä ja väsyttää. Marssin kylän läpi pysähtymättä ja leiriydyn kylän laitamille pienen lammen rannalle parinsadan metrin päähän tiestä. Jostain kuuluu koiran haukuntaa, ihmisten pulinaa ja moottorin murinaa.

Retken viimeinen aamu on syksyä enteilevä, aurinkoinen ja tuulinen. Olisipa kiva kulkea vielä kuukausi niin, että näkisi syksyn saapumisen, mutta se ei käy. Teen vielä pienet tulet lämmittääkseni vettä ja syön viimeiset myslit niin että ruokasäkin pohjalle jää enää kourallinen kuivattua kaalia. Kaivan kuivasäkin pohjalta vähiten saastaisimmat vaatteet päälleni. Pakkaan rinkan viimeistä kertaa ja lampsin tien varteen odottelemaan kyytiä. Pää on edelleen tyhjä.

Viimeinen ilta erämaassa Kuivaslompolan rannalla.

Paluu sivistyksen pariin

Näin jälkikäteen en kovin paljon muista paluutunnelmista. Muutos yksinkertaisesta eräelämästä opiskelijan monotoniseen arkeen oli tietysti valtava. Jatkuva raskas liikunta vaihtui tietokoneen ääressä kyhjöttämiseksi. Raikas ulkoilma, aurinko, tuuli ja sade korvautuivat yliopiston tunkkaisella sisäilmalla. Maisemat eivät enää olleetkaan jatkuvassa muutoksessa vaan aamulla näkymä oli aina sama. Ruoasta katosi jännitys ja intohimo, kun enää ei voinut kalastaa nälkäänsä ja ruokaa sai niin paljon kuin vain halusi. Enää ei edessäni kimmeltänyt taimenpuro auringossa vaan opiskelijaravintolan metallilinjasto ledilamppujen alla. Tylsä arki korvasi jokapäiväisen seikkailun. Kuinka paljon upeita juttuja olikaan pakko jättää taakseen!

Tämmöisiin ja moniin muihinkin asioihin olisi tietysti helppo juuttua ja ahdistua niistä. Ulospääsyn tästä uhkaavasta ankeudesta tarjosi kuitenkin se sama, joka ylipäätään mahdollistaa pitkät vaellusreissut eikä sitä ole pakko jättää Lapin perukoille, jos ei halua. Se, joka tuulessa ja kaatosateessa pitää nälkäisestä, väsyneestä ja palelevasta kropasta huolimatta mielen lämpimänä ja kevyenä. Se, joka vahvistuu joka vaellusreissulla, jokaisena iltana kun raskaan päivän jälkeen kömpii raukeana makuupussiin. Positiivinen asenne. Aivan kuten eräreissussa, kaupungissakin täytyy keskittyä positiivisiin juttuihin, välillä vaikka väkisin. Kyllä, asiat ovat kaupungissa täysin eri tavalla, mutta se ei tarkoita etteikö niistäkin voisi nauttia!  

Voi tietysti sanoa, että kaupunkielämä on tylsempää kuin jatkuva eräelämä. Voi myös sanoa niin, että kaupungissa haasteet ovat erilaisia. Onhan hernerokkasumussa suunnistaminen haastavaa ja jännittävää, mutta niin on myös vaikkapa sydänfilmin tulkinnan harjoittelu. Fyysisiä haasteita löytyy tietysti sitten kaupungissa vaikka kuinka paljon, kysymys on vain tahdosta. Ja kyllähän kaupungistakin pääsee luontoon ja retkelle. Ei ehkä viikkokausiksi, mutta kuitenkin.

Vaikka ruoka ei enää ollutkaan jännittävää, ruoan pihtaamisen loppuminen tuntui luonnollisesti mukavalta. Enää ei tarvinut laskea jokaista suklaapalasta tai nuudelipaketin puolikasta, nyt pystyi syömään mitä halusi niin paljon kuin halusi. Ja ruokahan myös maistui! Vaikka paino olikin kesän aikana tippunut vain 3kg, ruokaa upposi aivan tolkuttomia määriä. Esimerkiksi ensimmäisenä aamuna kotona kuin ohimennen kaiken puuhastelun ohessa tulin syöneeksi puoli kiloa suklaata. Kahden viikon perästä jatkuva nälkä vihdoin hellitti ja saatoin siirtyä normaaliin ateriarytmiin. Paino nousi ensimmäisen kuukauden aikana vaatimattomat 8kg.

Sopeutuminen takaisin kaupunkielämään sujuikin sitten lopulta yllättävän hyvin. Parasta kaupunkiin palaamisessa oli tietysti se, että näki taas pitkästä aikaa tuttuja ihmisiä. Kavereiden seura on parasta lääkettä, jos vaelluksen jälkeen kaupunki ahdistaa. 

PS. Kaupunkiin palaamisessa oli myös kivaa se, etten joutunut aloittamaan saman kirjan lukemista jo viidettä kertaa...

Tulien äärellä - Kaamosvaellus 2017

 Siirryn kesämuistoista hetkeksi talvisempiin tunnelmiin ja kaamosvaellukseen. Edessä on retkeilyn saralla haastavimmat kaksi viikkoani koskaan. Kaamosolosuhteet kaikessa kauneudessaan ja vaikeudessaan, syrjäisiä Lapin erämaita ja umpihankea 160km. Kaikki tämä yksin, sillä yllättäen retkikaverini sairastui ennen lähtöä. Retkestä tulee varmasti raskas ja haastava, mutta myös yhtä varmasti unohtumaton kokemus!   

 
"Siellä saat varmasti olla rauhassa!" tuumaa taksikuski, kun virittelen ahkiota lähtökuntoon tien varressa pari kilometrin päässä Angelin kylästä. "Siinähän sitä on jo syytä lähteä", vastaan kiinnittäessäni aisoja ahkion runkoon taksin takalamppujen punaisessa valossa. Olen matkustanut aamusarastuksesta lähtien ja katsellut bussin ja taksin ikkunasta Lapin lyhyttä päivää, joka nyt on jo tullut iltaan. Saatuani ahkion kuntoon sekä kaikki remmit ja rensselit ojennukseen vaihdamme vielä pari sanaa ennen kuin lähdemme omille teillemme. Taksin valot katoavat tien mutkan taakse. Pimeys ja täydellinen hiljaisuus laskeutuvat, mutta vain hetkeksi. Otsalamppu vie pimeyden ja hiljaisuus katoaa suksien suihkimisen taakse. Onpa mahtavaa päästä pitkästä aikaa taas suksille! Kelikin selkenee sen verran että tähdet tulevat näkyviin. Tyytyväisyys valtaa väkisin mielen. Muutaman tunnin hiihdon jälkeen pysähdyn, pystytän leirin ja pääsen taas pitkästä aikaa kunnon iltanuotiolle. Tätä on odotettu.

Retken reitti. Tarkemmin karttaa pääsee tutkimaan tästä. Sinisillä markkereilla on merkitty tekstissä mainittuja paikkoja.

Heti ensimmäisenä aamuna hanki tuntuu hyvältä. Muutamia viikkoja aikaisemmin lämpötila kävi jossakin vaiheessa suojan puolella ja siksi hangessa on ohut kova kerros eikä suksi siksi uppoakaan kuin 15-25cm lumeen paikasta riippuen. Tuulisilla paikoilla ei senkään vertaa. Hiihtelen soita pitkin lounaaseen kohti Lemmenjoen kansallispuiston länsireunaa. Keli on todella harmaa. Pilvet roikkuvat matalalla ja lunta satelee tuulen saattelemana. Homma alkaa jo tuntua hieman puuduttavalta kunnes illan jo hämärtyessä lounaisella taivaalla alkaa näkyä punerrusta. Pilven reunahan se siellä! Sää alkaakin nopeasti kirkastua ja pian edessäni kohoaa komeita tuntureita kuin postikorttikuvassa: Guovžuroaivi ja Stuorrabogeoaivi. Tähdetkin tulevat valon vähetessä esiin yksi kerrallaan. Nyt muistan taas miksi tulin tänne.

Ensimmäisen hiihtopäivän paras hetki: valoa taivaanrannassa!

Toisena hiihtopäivänä sain nauttia komeista kaamoksen väreistä. Koska hiihdin etelään päin, sain koko päivän katsella värien loistoa ja muutosta taivaanrannassa eikä hiihtäminen tuntunut ollenkaan raskaalta. Jos päivää olisi riittänyt, olisin voinut helposti hiihtää kaamoksen kajon perässä vaikka Ouluun asti!

Nukkuvassa erämaassa

Hiihtelen etelään Vaskojoen ja Norjan rajan välimaastossa ja muistelen, millaista täällä oli viime kesänä. Silloin oli lämmintä ja vettä virtasi joissa ja puroissa. Linnut lauloivat ja joka paikka oli täynnä vihreää. Nyt tuntuu oudolta katsoa nukkuvaa erämaata. Lintujen laulun on korvannut tuulen humina ja satunnainen puiden paukahtelu pakkasen voimasta. Elämää ei juuri näy, ainoastaan satunnaiset jäljet lumella kertovat, että kaikki eivät ole lähteneet tai nukkumassa. Kettujen ja riekkojen jättämiä kevyitä painaumia sekä hirvien ja porojen raskaita kahlausjälkiä näkyy siellä täällä. Koko retken aikana näen vain muutaman korpin, puolenkymmentä hirveä, saman verran poroja, kymmenkunta riekkoa sekä hiiripöllön.

Vaikka elämää ei juurikaan näy, tunnelma on silti kohdallaan. Jokainen aamun sarastus on pimeyden väistyessä kuin pieni kevät. Sopivalla säällä täyteen loistoonsa pääsevät kaamoksen värit suorastaan lumoavat eikä päivän aikana edes huomaa tekevänsä raskasta fyysistä työtä. Illan hämärtyessä nautin suunnattomasti siitä, miten valon vähetessä tähdet alkavat ensin yksi kerrallaan tulla näkyviin, kunnes lopulta taivaankannelle piirtyy tuttu ikuinen tähtikartta. Hyvällä tuurilla iltaa piristää vielä revontulten loimotus.

Näkymä makuupussista iltanuotion jo hiipuessa uudenvuodenaattona.

Eihän tämä homma tietystikään aina yhtä fiilistelyä ole. Ennemminkin se on työtä, johon sinne tänne osuu hienoja pysäyttäviä hetkiä. Tässä esimerkkipäivä.

 Retken 4. aamuna Vaskojoen latvoilta käännyn kohti itä-kaakkoa ja Lemmenjoen kansallispuiston keskiosien valtavia jänkiä. Aamu on puolipilvinen ja lähden liikkeelle jo sarastaessa niin, että saan taas nautiskella hitaasta valon lisääntymisestä. Eilinen kylmähkö keli on poissa, pakkasta on nyt vain muutama aste. Kevyt tuulenvire käy etelästä ja pilvisyys lisääntyy hiljalleen. Aavistelen pahaa keliä ja valmistaudun jo henkisesti siihen. Säätä haistellessani yllätätän kaksi hirveä koivikossa. Hämärästä huolimatta nuo kaksi tummaa hahmoa liikkuvat aavemaisen ketterästi pusikossa. Pysähdyn ja katselen hahmojen perään ennen kuin ne katoavat metsän pimeyteen. Jatkan taas matkaani ja pian saavunkin Vaskojoen laajaan aukeaan laaksoon, josta lähden nousemaan pitkää ylämäkeä Hopiapalolle. Tässä vaiheessa tuuli yltyy nopeasti ja lumisade alkaa. Eipä aikaakaan kuin tuuli kuljettaa lunta iloisesti ja aukealla näkyvyys huononee noin 200 metriin. Vaskojoen laakson aukea maasto muuttuu Hopiapalon rinteessä koivikoksi, missä näkyvyys ei tietenkään ole ongelma, mutta tiheässä pusikossa ahkion kanssa saa etenemisreittiä etsiä mutkitellen sinne tänne kuin Stockmannin Hulluilla päivillä. Selvitettyäni koivupusikon on edessä Nautajängän pohjoispään ylitys eli 2km aukeaa edelleen yltyneen tuulen ja lentävän lumen armoilla. Tuuli tietysti vielä puhaltelee juuri sopivasti jängältä, joten myrskylaseille on käyttöä. Hiihtelen reippaasti jängän yli ja syön pikalounaan Naukusselän rinteessä sopivasti kaatuneen männyn latvan suojassa. Tästä jatkan matkaani edelleen Naukusselän toiselle puolelle kohti Naukusjänkää. Huonossa kelissä putoan kartalta niin että illan hämärtyessä tiedän sijaintini ehkä puolentoista kilometrin tarkkuudella. Väsyttää jo, joten päätän leiriytyä ja selvittää sijaintiani aamulla tuorein voimin ja toivottavasti paremmassa säässä. Havumetsää ei näillä seuduilla ole, joten tulet on tehtävä tunturikoivusta. Tämä tekee leiriytymisestä huomattavasti työläämpää ja menee kauan ennen kuin leiri on valmis ja koivunuotio palaa iloisesti sihisten ja kitkerää tummaa savua tupruttaen. Ilokseni sää illalla selkiytyy niin, että tähdet tulevat esiin ja revontuletkin ilmaantuvat piristämään leiritouhuja. Tulilla aika kuluu nopeasti ja siinä vaiheessa kun kaikki huoltohommat ja velvollisuudet on hoidettu, onkin jo nukkumaanmenoaika eikä luppoaikaa tänä iltana jää ollenkaan. Nukkumaan menen kuitenkin tyytyväisenä ja kiitollisena mukavasta ja jännittävästä päivästä. Mitähän seikkailuja huominen tuo tullessaan?

Leiritunnelmaa.

Yksinvaellus talvella

Yksinvaellus talvella on rankkaa puuhaa, en sitä osaa paremmin sanoa. Energiaa kuluu paljon, koska latua on avattava koko ajan itse. Lisäksi ahkio on raskas, varusteita kun tarvitaan monia erilaisia olosuhteita varten. Vesikeliin, tuiskuun, hirmupakkasiin. Kova energiankulutus vaatii tietysti järeät eväät, joten  raskas evässäkkikin lisää ahkion painoa. Jatkuvasta ladunavaamisesta ja raskaasta pulkasta seuraa lisäksi se, että hiki tulee hiihtäessä pintaan todella herkästi, oikeastaan jopa väistämättä. Hiki ja pakkanen eivät tietystikään ole ollenkaan miellyttävä yhdistelmä ja kovin pitkäksi aikaa ei voikaan pysähtyä taukoilemaan ennen kuin kylmä jo ramahtelee kropassa. Lounastauot ovat pääsääntöisesti nopeita suorituksia. Siten raskas, lähes tauoton hiihto voi joskus tuntua työltä, yksinäiseltä puskemiselta. Tosin hommaan nopeasti tottuu, kun keskittyy ympäristöön ja positiivisiin asioihin. kuten vaikkapa siihen, että tauot eivät ainakaan pääse venymään turhan pitkiksi. Tai siihen, että hiihto ahkion kanssa karkoittaa kyllä nopeasti kylmän.

Tunturipurot ovat moninpaikoin sulia eikä isoimpien varsilta välttämättä kovin helposti löydy sellaista paikkaa, josta pääsisi suoraan hiihtämällä yli. Tämä puron ylitys oli astetta työläämpi. Ylityksen jälkeen piti pari kertaa raaputella jäätä pois ahkion pohjasta. Näin jälkikäteen ajatellen olisin ehkä päässyt pienemmällä vaivalla, jos olisin kantanut kamppeet yli useammassa osassa.

Vaeltamisesta tekee myös rankkaa kellon kumartaminen. On herättävä aikaisin, jotta kaiken valoisan ajan voi käyttää liikkumiseen. Kaamosvaelluksen ärsyttävin piirre onkin herätyskelloon herääminen. Heräämisen jälkeenkin on kaikessa puuhassa seurattava kelloa niin, että asiat menevät eteenpäin. Aamunuotiolle ei saa jäädä llian pitkäksi aikaa ja on mentävä ajoissa nukkumaan, jotta ehtii levätä riittävästi ennen kuin herätyskello seuraavana aamuna taas pärähtää soimaan.

Oma kapittelinsa on sitten turvallisuus. Yksi paha virhearvio tai varusterikko voi muuttaa hienon retken painajaiseksi. Kaikkeen tekemiseen täytyykin jaksaa keskittyä kunnolla.Veden päällä liikkuessa täytyy olla koko ajan tuntosarvet pystyssä ja kiehuvaa vettä kaadellessa on otteen pannusta oltava pitävä.  Lisäksi varustuksen on oltava olosuhteisiin sopiva ja selviytymisen kannalta kriittisten varusteiden kuten teltan ja keittimen ehdottoman luotettavia.  Talvisella yksinvaelluksella peruserätaitojen täytyy luonnollisesti olla hyvin hallussa, erityisesti tulenteko- ja suunnistustaitojen.

Mielestäni yksi tärkeimmistä asioista turvallisuuden kannalta on se, ettei  hiihdolla väsytä itseään liikaa. Väsyneenä välinpitämättömyys lisääntyy ja varovaisuus helposti unohtuu. Olisi niin mukava vain ylittää joki äkkiä suorinta reittiä, jotta pääsee nopeasti eteenpäin ja leiriin sen sijaan, että pysähtyy miettimään että tohtiiko tästä mennä. Suunnistustarkkuuskin heikkenee uupumuksen myötä.

 Hiihtopäivän jälkeen voimia täytyy aina riittää leirin pystytykseen ja huoltoon, mikä taas mahdollistaa palautumisen seuraavaa päivää varten. Hiihtopäiväni pituus on suunnilleen 7-8 tuntia, kovalla pakkasella vähemmän. Leiriytyminen vie talvella paljon aikaa ja voimia, polttopuutilanteesta riippuen 2-3 tuntia tai jopa enemmän.  Väsyneenä tietysti tapaturmien riski kasvaa ja sekin on tiedostettava. Esimerkiksi kirves pyörii helpommin käsissä ja osumatarkkuus huononee.

Väsymyksen välttämisessä tarvitaan kokemusta ja itsetuntemusta. Täytyy huomata mielessä ja kropassa uupumuksen merkit, joiden ilmaantuessa on alettava etsimään leiripaikkaa, siitäkin huolimatta että alkuperäinen, kodin lämmössä kuivissa vaatteissa laadittu hieno suunnitelma saattaa kariutua. Turvallisuus aina ennen kaikkea.

Nuotion varassa

Retken 6. päivän ilta. Hiihdän pitkää ja kapeaa suota itään päin Jänispäiden välissä. Pimeys on laskeutunut jo aikaa sitten. Tähdet loistavat kirkkaasti ja olen hiihtänyt jo pari kilometriä ilman otsalamppua nautiskellen tähtien valosta. Päivä on ollut hikinen. Aamulla heräsin nuotiokuopassani valoisaan aamuun. En ollut herännyt kellon soittoon ja kello olikin tuolloin jo 9, kaksi ja puoli tuntia aiottua heräämisaikaa myöhemmin! Olin aikonut ehtiä parissa päivässä Taimenjärven kämpälle viettämään huoltopäivää, mutta tämä pommiinnukkuminen saattaisi aiheuttaa sen, etten kertakaikkiaan ehdi. Päätin kuitenkin hiihdellä sen minkä kohtuudella jaksan.

Päivän hiihtokeli muodostui erinomaiseksi ja olenkin hiihdellyt hyvin reipasta vauhtia niin, että hiihtopäivä on kilometrien valossa lopulta ihan normaalimittainen. Muutamat kilometrit ennen tätä pitkää suota nousin Jänispään rinnettä ylös pimeässä metsässä kertaillen samalla mielessäni tuoreimman Star Wars- elokuvan juonenkäänteitä. Nyt, pitkän suon toisessa päässä väsy alkaa painaa ja hikisten vaatteiden kautta myös vilu alkaa iskeä pintaan. Sytytän otsalampun ja alan tutkailemaan suon laitoja leiripaikan toivossa. Pian valokeilaan ilmestyykin juuri sopiva tuulen kaatama honka, joka mahdollistaa helpohkot leirivalmistelut. Hyvä ilta tulossa!

Tuulen kaatamat hongat ovat erinomaisia kuivan polttopuun lähteitä. Sopivasta puusta riittää lämpöä koko illaksi. Pystyssä olevia honkia ei tietenkään saa kaataa muulloin kuin pakon edessä.

Leiripaikalle tullessani pystytän ensin tarvittaessa teltan, sen jälkeen kaivan nuotiokuopan, etsin polttopuuta, valmistelen ja sytytän nuotion ja lopuksi vielä viritän tarpin nuotiokuopan yläpuolelle antamaan suojaa tuulelta. Parin tunnin valmistelujen jälkeen on mukava köllähtää makuualustalle nuotion ääreen, mutta valitettavasti velvollisuudet eivät lopu vielä siihen. Märät sukat, kinttaat ja kengät sekä mahdollisesti jäinen takki on aseteltava kuivumaan.

Nyt illalla alkaa lumisade, joten kuivatusnaru on viritettävä tarpin alle, mikä tekee nuotion edustasta ahtaan. Onneksi keinokuituvaatteet kuivuvat nopeasti jo päällä eikä niiden kuivatukseen tarvitse panostaa. Lumensulatus on aloitettava. Ennen nuotiolle siirtymistä olen kerännyt säkkiin lunta sen verran, ettei minun tarvitse nousta telttapatjalta hakemaan sulatettavaa. Lisäksi ruoka on saatava lämpimäksi ja huomispäivän eväät täytyy valmistella. Tehtävää on paljon, mutta onneksi useimpina iltoina aikaa jää noin tunnin verran vain makoilla makuupussissa nuotion lämmössä ja nauttia olosta. Huomenna on taas hyvä lähteä jatkamaan matkaa kuivilla vaatteilla ja täydellä vesivarastolla.

Nuotio on tämän retken onnistumisen kannalta aivan keskeinen asia. Minulla on toki mukanani bensakeitin, jolla tarvittaessa saa nopeasti keitettyä vettä, jos syystä tai toisesta nuotiopuuhat eivät onnistu. Märkien vaatteiden ja makuupussin kuivattaminen ilman tulta sen sijaan on kaamosaikana mahdotonta, jos tupia ei ole käytettävissä. Luonto on hienosti tulen kautta mahdollistanut pärjäämisen maastossa myös talvisaikaan. Iltaisin nuotion ääressä makoillessani muistan aina olla tästä kiitollinen samalla kun katselen tyytyväisenä, miten höyry hiljalleen nousee kuivuvista vaatteista.

Iltanuotiolla. Hiihtopäivä ohi ja kaikki huoltohommat tehty, nyt ehtii tunnin verran vain nollailla liekkien lämmössä. Makuupussi kuivuu samalla kätevästi.

Huoltopäivä

Seuraavana päivänä ylitän Kittilä-Inari tien ja siirryn Lemmenjoen kansallispuistosta Hammastunturin erämaa-aluelle. Tuon päivän aikana ympäristö muuttuu selvästi. Lemmenjoen kansallispuiston keskiosien vanhat mäntymetsät muuttuvat tunturikoivikoiksi ja kynttiläkuusikoiksi. Lisäksi maasto on huomattavasti polveilevampaa ja tuntureita näkyy enemmän. Miellyttävää vaihtelua! Saavun illan hämärtyessä Taimenjärven pienelle hyvin huolletulle autiotuvalle. Ehdin kuin ehdinkin kämpälle eilisaamun pommiinnukkumisesta huolimatta. Huomenna aion viettää tuvalla huoltopäivää.

Edellinen vieras on käynyt viimeksi lokakuussa, joten ruuhkaa ei ole ollut. Viikon maastossa elämisen jälkeen tupa tuntuu äärimmäiseltä luksukselta, ehkä jopa liiankin kanssa. Tietysti tuntuu mukavalta, kun huoltopäivän aamuna voi nukkua pitkään ja aamupalan jälkeen voi vielä palata makuupussiin jatkamaan unia. Mitään korjausta vaativia varusterikkoja ei ole ilmaantunut, joten huoltopäiväni koostuu lähinnä nukkumisesta, syömisestä ja kevyestä ulkoilusta. Hieman huolestuttavaa on saappaiden saumojen hajoilu, mutta kyllä niillä  tämän reissun hiihtää loppuun.

Jännittävintä huoltopäivässä on se, että pakkanen on kiristynyt reippaasti. Tuvan mittari liikkuu 30 ja 35 asteen välillä. Mukavaa kun tälle reissulle osuu kunnon pakkasiakin. Huoltopäivän illan vietän leppoisasti välillä pihalla revontulia ihaillen, välillä sisällä kirjoitellen tai vaan köllötellen. Lepopäivä tekee todella hyvää ja illalla toimettomuus alkaa jo hieman kyllästyttää. On selvästikin aika lähteä taas matkaan.

Taimenjärven autiotuvalla.

Pakkasta

Seuraavana aamuna pakkanen on edelleen kireä. Oma mittarini näyttää rapsakat 35 astetta. Pakkailen kamani nopeasti ja lähden hiihtelemään itään päin. Toivon tänään ehtiväni Appisjoelle. Pakkasen takia ahkio liikkuu hangella kuin hiekkapaperilla eikä suksikaan luista yhtään. Myöskin kevyt hiki puskee aika äkkiä pintaan. Vaan mitäpä näistä. Suorastaan nautin kunnon talvipäivästä. Lisäksi hiihtäessä pysyy riittävän lämpimänä ja taianomainen pakkaspäivän valo vie huomion pois pienistä epämukavuustekijöistä. Hiihtelen suurilla soilla ja paljakoilla kuin satumaassa. Taivaanranta hohtaa kirkkaana punaisen, oranssin ja keltaisen eri sävyjä. Tuntureiden rinteissä kynttiläkuusten siluetit siellä täällä rikkovat horisonttia, ihan niin kuin nekin olisivat nousseet koivikoiden keskeltä ylemmäksi ihan vain siksi että näkisivät paremmin tämän kaiken. Kamera on jäässä, joten eipä tarvitse miettiä valokuvaustakaan. Voin keskittyä täysillä vain nauttimaan tunnelmasta. Tosin lounaan aikana on tunnelmointi kaukana ja toiminta ennätysnopeaa.

Pakkasten myötä puut saivat hienon kuurakuorrutteen.

 Noin kuuden tunnin hiihtämisen jälkeen ylitän Appisjoen. Tunnen että nyt alkaa väsy painaa ja täytyy alkaa katselemaan leiripaikkaa. Pakkasella huomaa selvästi, kuinka energiaa kuluu enemmän hiihtäessä. Kylmällä kelillä täytyykin olla tarkkana ettei homma mene ylirasituksen puolelle ja voimia riittää vielä leirin pystytykseen. Valitsen leiripaikan huolella, sillä näissä olosuhteissa ei huvita rehkiä yhtään enempää kuin on tarpeen. Jonkin ajan kuluttua sopiva kuusikelo ja pari kuivahtanutta kuusta löytyykin ja pääsen aloittamaan leiripuuhat. Leirin pystytyksen jälkeen pakkaspäivän ilta meneekin mukavasti huoltohommien parissa, hyvin likellä nuotiota. Lämmön ja valon keidas pimeän ja armottoman kylmän erämaan keskellä. Kuu paistaa kirkkaasti ja nuotion lämmin valo tanssii lähimpien kynttiläkuusten lumisilla kyljillä. Kyllä taas kelpaa olla.

Ihmisten ilmoille

Yön jälkeen, retken 10. aamuna pakkanen alkaakin jo hiipua noin 20 asteen tienoille. Sukset ja ahkio alkavat taas luistaa ja matka etenee ripeästi. Vaellus jatkuu päivän aikana kohti itää Pietarlauttasen pohjoispuolelta aina Vaskistunturin rinteille asti leiriin. Täällä metsä muuttuu taas vanhaksi mäntymetsäksi eikä polttopuun löytämisestä tarvitse huolehtia. Ilta meneekin tutulla kaavalla varsin leppoisasti.

Lounastauko Pietarlauttasen rinteessä.

Seuraava aamu sen sijaan on retken kylmin. Huomaan sen heti herätessäni. Pakkasta on 23 astetta ja lounaasta käy kohtalainen tuuli, joten ei ihme että on jäätävä keli. Onneksi polttopuuta riittää ja aamutulien ansiosta matkaanlähtö sujuu varsin mukavasti. Tämän päivän aikana tarkoitukseni on laskeutua Ivalojoen laaksoon. Keli on todellakin erikoinen, kun on pakkasta ja tuulee yhtä aikaa. Arvaan jo, että sään muutos on tulossa ja mahdollisesti kovaakin tuulta sen myötä. Onneksi siirryn tänään tunturista alemmaksi. Aamupäivän hiihtelen alamäkeen Ivalojoen laakson jylhissä mäntymetsissä. Tuuli yltyy jatkuvasti ja tekee kelistä purevan kylmän. Lounaan jälkeen laskeudun Nulkkamukan kohdalta Ivalojoelle.

Joella käy nopeasti selväksi, että tämäkin retki lähestyy loppuaan. En viimeisten 10 päivän aikana ole nähnyt ketään enkä juuri mitään merkkejä ihmisistä, mutta nyt joella kulkee leveä moottorikelkkaura ja kelkkojakin näkyy harvakseltaan. Olin ajatellut viettäväni retkellä vielä yhden kokonaisen päivän, mutta tässä "sivistyksen" äärellä totean, että parhaat palat on jo nähty. Päätänkin hiihtää pitkän päivän niin, että ehdin jo seuraavana päivänä Saariselälle ja etelän bussiin.

Illasta tulee toden totta pitkä, sillä tuuli yltyy yötä kohden niin, että jokilaaksoissakin puuskat tuntuvat varsin kovilta. Tunturissa on varmasti myrskytuulet. Hiihdän ensin Ivalojokea pitkin ja sen jälkeen Tolosjokea ylöspäin. Pääsen illan aikana noin 8 km päähän Saariselästä. Tästä on hyvä aamulla hiihtää perille asti. En enää jaksa alkaa virittelemään tulia, vaan vetäydyn telttaan, laitan bensakeittimen päälle lämmittämään asumustani ja syötyäni palkitsen itseni viimeisillä kekseillä ja suklaalevyn rippeillä.

Seuraavan aamun hiihto Saariselälle sujuu ongelmitta ja saavun perille aikaisin. Paikallisessa kauppakeskuksessa joululaulut raikuvat eri kielillä nauhoitettujen tarjouskuulutusten välissä. Tämän ympäristön vastenmielisyyttä vähentävät ystävälliset kahvilatyöntekijät sekä tuore pulla ja kahvi. Ehdin vielä käydä suihkussa siistiytymässä ennen pitkää bussimatkaa takaisin Ouluun ja arjen oravanpyörään.

Kaikenkaikkiaan kaamosvaellus oli todellakin hieno kokemus ja mielenkiintoinen erähaaste. Yllättäen mitään isompia ongelmia ei vastaan tullut ja  retken pahimpana munauksena pidänkin sitä, että otin mukaan surkean vähän hammastahnaa, joka sitten loppuikin muutama päivä ennen Saariselälle saapumista. Reissu oli fyysisesti raskas ja näin jälkikäteen ajatellen luppoaikaa olisi voinut olla enemmänkin valokuvaukseen tai vaan nuotiolla makoiluun. Toisaalta, talvisaikaan pitää hiihtää silloin kun pystyy ja kohtuudella jaksaa, koska kelit voivat muuttua hyvin nopeasti hyvin vaikeiksi. Olen erittäin tyytyväinen siihen, kuinka hyvin tällainen ja varmasti nyt myös paljon pitempikin retki nuotioon tukeutuen onnistuu.

Tästä on hyvä jatkaa seuraaviin seikkailuihin. Taidan jo nakata hammastahnatuubin ahkioon valmiiksi...