Vuoden Vaellus

Seuraava retkeni: www.vuodenvaellus.fi

Suurvaelluksen muistelua: luonnon ruokakomerolla osa 2

Uusien vaellusten suunnittelu, erilaiset retket ja koulukiireet ovat vieneet ajatukset pitkäksi aikaa pois viime kesän suurvaellukselta, mutta nyt on aika palata muistoissa takaisin viime kesään ja Koillis-Norjaan.

Heinäkuu ja Suurvaellus lähestyvät loppuaan. Veljeni, oiva kalamies, saapui edellisiltana Neideniin ja liittyi seurakseni matkalle. Suunnitelmamme on reilun viikon aikana vaeltaa Norjan puolelta Vätsärin erämaan länsiosiin. Tämän yhteismatkan jälkeen jatkaisin matkaani taas yksikseni kohti Nellimiä, jos ruokatilanne sen sallii.

Vätsäri näyttää parastaan

Tähän kirjoitukseen liittyvä reitti merkitty vaaleansinisellä, edelliseen tekstiin liittyvä punaisella. Sinisillä markkereilla on jälleen merkitty tekstissä mainittuja paikkoja. Karttaa pääsee tarkastelemaan tarkemmin tästä.

Heräämme aamulla 26. heinäkuuta Buktfjelletillä pienen lammen rannalla. Edeltävän viikon hirmuiset helteet ovat poissa ja sää on jälleen muuttunut. Harmaat pilvet roikkuvat nyt raskaina taivaalla, koillistuuli tuo kylmät terveisensä Jäämereltä ja vettä ripsuttaa. Sumu peittää näkyvyyden kaukaisille vuonoille. Teemme aamuhommat rauhassa teltoissa ennen kuin palaamme hetkeksi maantielle. Tiemarssin lopussa Munkelvan sillalla katselemme, miten lohet harvakseltaan hyppivät joessa korkealle ilmaan. Komea näky! Sääli että tässä ei sovi virvelöidä.  Pian joen ylityksen jälkeen pääsemme pois maantieltä ja suuntaamme etelän tunturiylängöille.

Maastot ovat ylösnoustessa vaikeita. Liukkaita kiviä ja kallioita sekä jyrkkiä rinteitä riittää. Ylempänä maastot jonkin verran sentään tasoittuvat. Puita on vain muutamia siellä täällä, ilmeisesti Jäämeren tuulet pitävät kasvillisuuden matalana. Mustikoita yllättäen löytyy todella hyvin. En ollut aiemmin tiennyt, että mustikka voi menestyä näinkin ankarissa olosuhteissa.

Tyypillistä maastoa ylängöllä Neidenistä kaakkoon.

Kalastamme ahkerasti matkan varrella olevista järvistä, niitä täällä riittää. Tai oikeastaan veljeni kalastaa. Todettuani muutaman järven jälkeen, ettei Ahti suo hevin lisäruokaa, nuohoan mieluummin mustikkamättäitä.

Ensimmäinen päivä on pitkä ja se päättyy Midtfjellvatnetin rannalle. Tällöin keli on ehtinyt pahentua aamusta. Tuuli on kova ja vettä tulee niin että ropina käy. Laiskuuttani en jaksa lisätä vaatetta kun leiripaikka on jo "niin lähellä". Loppumatkasta yllättäen sitten kylmetän itseni luita ja ytimiä myöten. Leiripaikalla lisäksi huomaan, että sormeni ovat aivan kohmeessa ja syvän siniset! Mitä tämä tämmöinen on?! Muutaman sekunnin ihmettelyn jälkeen huomaan helpotuksekseni, että mustikan väriähän se vain on. Siitä huolimatta palelee ja pystytän jäykin sormin oman telttani ja kaivaudun makuupussiin hytisemään. Kohtuullisten päiväunien jälkeenkään kylmä ei hellitä ja tunnen vilua oikeastaan koko illan. Pieni muistutus taas lämpötasapainon seuraamisen tärkeydestä ja siitä, että heinäkuussakin voi olla jähmettävän kylmä. Illalla kalastamme järveä ahkerasti, mutta saaliina on vain puukonmittaisia rautuja. Saan veljeltäni hänen saaliinsa eli muutaman sintin pannuuni omien kalojeni seuraksi. Taitava ja hyvinsyönyt kalamies on reissussa mainio kaveri!

Heti yhteismatkan alusta alkaen on hassua huomata, miten erilaisista ravitsemuslähtökohdista olemme nyt liikkeellä. Omasta näkökulmastani veljeni syö säälittävän vähän enkä ymmärrä, miten hän voi jaksaa kulkea moisilla laihduttajan annoksilla. Itse kun syön vähintäänkin kaksinkertaisia määriä ja enemmänkin menisi helposti. Olen myös huomattavasti innokkaampi pitämään mustikkataukoja. Saaduista kaloista syön lihojen lisäksi mahdollisuuksien mukaan myös pienemmät ruodot, selkärangat ja päät, kaiken mikä kurkusta alas menee. Ja hyvälle maistuu! Veljeni syö sivistyneemmin ja saan siksi häneltä ylijäävät fileerausjätteet pannuuni.

Retken virallinen "marjoja kuksassa"- kuva

Leppoista menoa  

Seuraavina päivinä jatkamme matkaa kalastellen etelään kohti Suomen rajaa. Sää pysyttelee sitkeästi koleana ja märkänä. Heinäkuun 28. päivä, kolme päivää Neidenistä lähdön jälkeen tulemme viimein rajalle. Pakostakin täytyy laskea, että edellisen kerran ylitin rajan 6 viikkoa sitten. Heti Suomen puolella meitä tervehtivät kotoisan näköiset mäntymetsät. Pieniä soita ja lampiakin on siellä täällä. Muutos on selvä, nyt ollaan taas metsien maassa. Samalla edelleen kirkastuu se tosiasia, että unelmien kesäretki lähestyy vääjäämättömästi loppuaan.

Rinkka lähdössä ilmojen teille. Routasenkuruun laskeva joki oli vuolas, leveä ja rantakalliot liukkaat eikä virrasta siten tohtinut hypätä rinkka selässä yli. Kaveri on tämmöisessäkin hommassa hyvä apu. Ennen rinkan heittoa suurin osa tavaroista oli toki jo lentänyt puron toiselle puolelle.

Ensimmäisen leirimme Suomen puolella viritämme Routasenkurun eteläpäässä sijaitsevan järven rannalle. Pidämme siellä myös välipäivän vaeltamisesta, sillä paikka on varsin mielenkiintoinen. Maastot ovat Suomen mittakaavassa poikkeuksellisen jylhät ja itse Routasenkuru herättää mahtavuudellaan aluksi pelkkää kunnioitusta. Sääkin vihdoin paranee niin että aurinko paistaa ja lämpöä riittää. Vietämme päivän kalastamalla ja tutkimalla kurua. Päivän kuluessa alueen viehätys kuitenkin haalistuu, sillä paikalla on masentavan paljon oluttölkkejä ja muoviroskaa. Järven rannalta löytyy jopa pari jätesäkkiä täynnä törkyä. Kummallista käytöstä. Jos ihmiset tulevat näin kauas luonnosta nauttimaan, niin miksi luonto kuitenkin häpäistään tällä tavalla? Missään muualla Suurvaelluksen aikana ei näkynyt tällaisia määriä roskaa eikä milloinkaan aiemmin matkan aikana harmittanut ja ärsyttänyt yhtä paljon. Tuskinpa näille paikoille enää kesäretkillä palaan.

Kalastelua Routasenkurussa.

Lepopäivän jälkeen kiertelemme muutaman päivän Vätsärin karuja järviä kalastellen ja nauttien olostamme. Rovijärvi, Äälisjärvi, Keskimmäinen Aittajärvi. Kävelemme vain puolikkaita päiviä, luokkaa 5-10km päivässä, joten aikaa jää mukavasti harrastustoimintaan eli kalastelulle ja lukemiselle. Kala syö edelleen huonosti, mutta kuitenkin saamme joka päivä ruoanjatkoa. Kalansaaliiden ansiosta käy selväksi, että evääni riittävät varmasti Nellimiin asti ja voin siis vetää retken rauhallisin mielin loppuun asti.

Lättykestit Rovijärvellä.

Jäähyväiset erämaille

Leppoisan viikon jälkeen, retkeni 76. aamuna veljeni lähtee saapastelemaan Keskimmäiseltä Aittajärveltä Sevettijärven suuntaan, kun taas itse jatkan matkaani etelään kohti Nellimiä. Oli todella kiva vaeltaa yhdessä, mutta paluu yksinvaellukseen tuntuu hyvältä sekin. Oma kävelyrytmi ja mustikkataukoja mielinmäärin! Lisäksi tuntuu hyvältä päättää tämä retki yksin kun olen niin kauan yksikseni jo kulkenut. Päätin jo aikoja sitten, että teen kaikkeni nauttiakseni näistä viimeisistä päivistä enkä suostu harmittelemaan ja surkuttelemaan retken loppumista.

Leppoisa kalasteluhetki juuri ennen kelan rikkoutumista...

Päivämatkat ovat varsin pitkiä, mutta teen kaiken rauhassa eikä pitkä matka merkkaa mitään. Aamuisin köllöteltyäni aikani teltassa kömmin ensimmäiseksi syömään yökasteen kostuttamia mustikoita. Aamu-, lounas- ja iltanuotiot venyvät aina ties kuinka pitkiksi. Matkan päällä pidän taukoja milloin huvittaa ja sopivalla tuulisella paikalla levitän makuualustan ja unta odotellessani  kuuntelen puitten huminaa ikipetäjissä. Kuukkelit käyvät silloin tällöin tervehtimässä laiskaa kulkijaa. Tuntuu siltä, että luontoäitikin yrittää tehdä näistä viimeisistä päivistäni mahdollisimman mukavia ja jättää omalla tavallaan jäähyväiset. Aurinko paistaa lähes jatkuvasti ja löydän yllätyksekseni vielä yhden hillapaikan, jossa marjat eivät ole vielä pilaantuneet ja syötävää on enemmän kuin tarpeeksi. Tällä kertaa en juokse mättäillä ja ahmi marjoja kuin nälkiintynyt apina vaan liikuin rauhallisesti ja hitaasti, kuin hyvästä ruoasta ja seurasta nauttien.

Lainaus päiväkirjasta elokuun 5. päivältä (retken 78. päivä): "Istun iltanuotiolla Nammijärven rannalla vanhoja mäntyjä kasvavan niemen kärjessä. Aurinko on juuri painunut puiden taaske. Järvi on peilityyni. Pikkukaloja on paljon liikkeellä, sillä rantavedessä näkyy jatkuvasti kymmeniä vesirenkaita aivan kuin sataisi harvakseltaan isoja vesipisaroita. Siikoja varmaan. Silloin tällöin isompi pyörähdys tai mulahdus ilmaisee nälkäisen hauen saaneen iltapalaa. Virvelin kela hajosi eilen, joten kalastus on ohi tältä reissulta. Eipä haittaa, evästä on niin hyvin, ettei enää tarvitse kalastaa. Vastarannalla vesilinnun poikaset tekevät lentoonlähtöharjoituksia. Ilmassa tuoksuu syksy. Rauhaisaa on. Näitä iltoja tulee ikävä."

Nammijärvi

Retken 79. iltana se sitten tulee esiin mäntyjen lomasta. Metsähallituksen ylläpitämä merkitty polku. Tämä reissu alkaa siis olla paketissa. Ei se kummoiselta tunnu, olenhan siihen ehtinyt jo päiväkausia varautua. Leiriydyn polun lähelle pienen ja karun järven rantaan ja vietän viimeisen tunnelmallisen iltani erämaassa viimeistellen  päiviä kestäneet jäähyväiseni.

Aamulla herätessäni olen tyytyväinen, että viimeiselle päivälle on vielä kunnon marssi edessä, 30km polulla ja metsäautotiellä. Eipähän käy aika pitkäksi eikä ehdi harmittelemaan retken loppumista ja luulisi tuon jälkeen vielä unikin maistuvan. Nyt pääpaino ei enää ole nautiskelussa, nyt pitää vain kävellä nopeasti ihmisten ilmoille. Paluukyyti on sovittu, eväät ovat tämän päivän jälkeen lopussa ja ylihuomenna pitää jo olla Oulussa koulussa.

Saapuminen illalla Nellimiin ei herätä mitään erikoisempia tunteita. Pää on tyhjä ja väsyttää. Marssin kylän läpi pysähtymättä ja leiriydyn kylän laitamille pienen lammen rannalle parinsadan metrin päähän tiestä. Jostain kuuluu koiran haukuntaa, ihmisten pulinaa ja moottorin murinaa.

Retken viimeinen aamu on syksyä enteilevä, aurinkoinen ja tuulinen. Olisipa kiva kulkea vielä kuukausi niin, että näkisi syksyn saapumisen, mutta se ei käy. Teen vielä pienet tulet lämmittääkseni vettä ja syön viimeiset myslit niin että ruokasäkin pohjalle jää enää kourallinen kuivattua kaalia. Kaivan kuivasäkin pohjalta vähiten saastaisimmat vaatteet päälleni. Pakkaan rinkan viimeistä kertaa ja lampsin tien varteen odottelemaan kyytiä. Pää on edelleen tyhjä.

Viimeinen ilta erämaassa Kuivaslompolan rannalla.

Paluu sivistyksen pariin

Näin jälkikäteen en kovin paljon muista paluutunnelmista. Muutos yksinkertaisesta eräelämästä opiskelijan monotoniseen arkeen oli tietysti valtava. Jatkuva raskas liikunta vaihtui tietokoneen ääressä kyhjöttämiseksi. Raikas ulkoilma, aurinko, tuuli ja sade korvautuivat yliopiston tunkkaisella sisäilmalla. Maisemat eivät enää olleetkaan jatkuvassa muutoksessa vaan aamulla näkymä oli aina sama. Ruoasta katosi jännitys ja intohimo, kun enää ei voinut kalastaa nälkäänsä ja ruokaa sai niin paljon kuin vain halusi. Enää ei edessäni kimmeltänyt taimenpuro auringossa vaan opiskelijaravintolan metallilinjasto ledilamppujen alla. Tylsä arki korvasi jokapäiväisen seikkailun. Kuinka paljon upeita juttuja olikaan pakko jättää taakseen!

Tämmöisiin ja moniin muihinkin asioihin olisi tietysti helppo juuttua ja ahdistua niistä. Ulospääsyn tästä uhkaavasta ankeudesta tarjosi kuitenkin se sama, joka ylipäätään mahdollistaa pitkät vaellusreissut eikä sitä ole pakko jättää Lapin perukoille, jos ei halua. Se, joka tuulessa ja kaatosateessa pitää nälkäisestä, väsyneestä ja palelevasta kropasta huolimatta mielen lämpimänä ja kevyenä. Se, joka vahvistuu joka vaellusreissulla, jokaisena iltana kun raskaan päivän jälkeen kömpii raukeana makuupussiin. Positiivinen asenne. Aivan kuten eräreissussa, kaupungissakin täytyy keskittyä positiivisiin juttuihin, välillä vaikka väkisin. Kyllä, asiat ovat kaupungissa täysin eri tavalla, mutta se ei tarkoita etteikö niistäkin voisi nauttia!  

Voi tietysti sanoa, että kaupunkielämä on tylsempää kuin jatkuva eräelämä. Voi myös sanoa niin, että kaupungissa haasteet ovat erilaisia. Onhan hernerokkasumussa suunnistaminen haastavaa ja jännittävää, mutta niin on myös vaikkapa sydänfilmin tulkinnan harjoittelu. Fyysisiä haasteita löytyy tietysti sitten kaupungissa vaikka kuinka paljon, kysymys on vain tahdosta. Ja kyllähän kaupungistakin pääsee luontoon ja retkelle. Ei ehkä viikkokausiksi, mutta kuitenkin.

Vaikka ruoka ei enää ollutkaan jännittävää, ruoan pihtaamisen loppuminen tuntui luonnollisesti mukavalta. Enää ei tarvinut laskea jokaista suklaapalasta tai nuudelipaketin puolikasta, nyt pystyi syömään mitä halusi niin paljon kuin halusi. Ja ruokahan myös maistui! Vaikka paino olikin kesän aikana tippunut vain 3kg, ruokaa upposi aivan tolkuttomia määriä. Esimerkiksi ensimmäisenä aamuna kotona kuin ohimennen kaiken puuhastelun ohessa tulin syöneeksi puoli kiloa suklaata. Kahden viikon perästä jatkuva nälkä vihdoin hellitti ja saatoin siirtyä normaaliin ateriarytmiin. Paino nousi ensimmäisen kuukauden aikana vaatimattomat 8kg.

Sopeutuminen takaisin kaupunkielämään sujuikin sitten lopulta yllättävän hyvin. Parasta kaupunkiin palaamisessa oli tietysti se, että näki taas pitkästä aikaa tuttuja ihmisiä. Kavereiden seura on parasta lääkettä, jos vaelluksen jälkeen kaupunki ahdistaa. 

PS. Kaupunkiin palaamisessa oli myös kivaa se, etten joutunut aloittamaan saman kirjan lukemista jo viidettä kertaa...

Tulien äärellä - Kaamosvaellus 2017

 Siirryn kesämuistoista hetkeksi talvisempiin tunnelmiin ja kaamosvaellukseen. Edessä on retkeilyn saralla haastavimmat kaksi viikkoani koskaan. Kaamosolosuhteet kaikessa kauneudessaan ja vaikeudessaan, syrjäisiä Lapin erämaita ja umpihankea 160km. Kaikki tämä yksin, sillä yllättäen retkikaverini sairastui ennen lähtöä. Retkestä tulee varmasti raskas ja haastava, mutta myös yhtä varmasti unohtumaton kokemus!   

 
"Siellä saat varmasti olla rauhassa!" tuumaa taksikuski, kun virittelen ahkiota lähtökuntoon tien varressa pari kilometrin päässä Angelin kylästä. "Siinähän sitä on jo syytä lähteä", vastaan kiinnittäessäni aisoja ahkion runkoon taksin takalamppujen punaisessa valossa. Olen matkustanut aamusarastuksesta lähtien ja katsellut bussin ja taksin ikkunasta Lapin lyhyttä päivää, joka nyt on jo tullut iltaan. Saatuani ahkion kuntoon sekä kaikki remmit ja rensselit ojennukseen vaihdamme vielä pari sanaa ennen kuin lähdemme omille teillemme. Taksin valot katoavat tien mutkan taakse. Pimeys ja täydellinen hiljaisuus laskeutuvat, mutta vain hetkeksi. Otsalamppu vie pimeyden ja hiljaisuus katoaa suksien suihkimisen taakse. Onpa mahtavaa päästä pitkästä aikaa taas suksille! Kelikin selkenee sen verran että tähdet tulevat näkyviin. Tyytyväisyys valtaa väkisin mielen. Muutaman tunnin hiihdon jälkeen pysähdyn, pystytän leirin ja pääsen taas pitkästä aikaa kunnon iltanuotiolle. Tätä on odotettu.

Retken reitti. Tarkemmin karttaa pääsee tutkimaan tästä. Sinisillä markkereilla on merkitty tekstissä mainittuja paikkoja.

Heti ensimmäisenä aamuna hanki tuntuu hyvältä. Muutamia viikkoja aikaisemmin lämpötila kävi jossakin vaiheessa suojan puolella ja siksi hangessa on ohut kova kerros eikä suksi siksi uppoakaan kuin 15-25cm lumeen paikasta riippuen. Tuulisilla paikoilla ei senkään vertaa. Hiihtelen soita pitkin lounaaseen kohti Lemmenjoen kansallispuiston länsireunaa. Keli on todella harmaa. Pilvet roikkuvat matalalla ja lunta satelee tuulen saattelemana. Homma alkaa jo tuntua hieman puuduttavalta kunnes illan jo hämärtyessä lounaisella taivaalla alkaa näkyä punerrusta. Pilven reunahan se siellä! Sää alkaakin nopeasti kirkastua ja pian edessäni kohoaa komeita tuntureita kuin postikorttikuvassa: Guovžuroaivi ja Stuorrabogeoaivi. Tähdetkin tulevat valon vähetessä esiin yksi kerrallaan. Nyt muistan taas miksi tulin tänne.

Ensimmäisen hiihtopäivän paras hetki: valoa taivaanrannassa!

Toisena hiihtopäivänä sain nauttia komeista kaamoksen väreistä. Koska hiihdin etelään päin, sain koko päivän katsella värien loistoa ja muutosta taivaanrannassa eikä hiihtäminen tuntunut ollenkaan raskaalta. Jos päivää olisi riittänyt, olisin voinut helposti hiihtää kaamoksen kajon perässä vaikka Ouluun asti!

Nukkuvassa erämaassa

Hiihtelen etelään Vaskojoen ja Norjan rajan välimaastossa ja muistelen, millaista täällä oli viime kesänä. Silloin oli lämmintä ja vettä virtasi joissa ja puroissa. Linnut lauloivat ja joka paikka oli täynnä vihreää. Nyt tuntuu oudolta katsoa nukkuvaa erämaata. Lintujen laulun on korvannut tuulen humina ja satunnainen puiden paukahtelu pakkasen voimasta. Elämää ei juuri näy, ainoastaan satunnaiset jäljet lumella kertovat, että kaikki eivät ole lähteneet tai nukkumassa. Kettujen ja riekkojen jättämiä kevyitä painaumia sekä hirvien ja porojen raskaita kahlausjälkiä näkyy siellä täällä. Koko retken aikana näen vain muutaman korpin, puolenkymmentä hirveä, saman verran poroja, kymmenkunta riekkoa sekä hiiripöllön.

Vaikka elämää ei juurikaan näy, tunnelma on silti kohdallaan. Jokainen aamun sarastus on pimeyden väistyessä kuin pieni kevät. Sopivalla säällä täyteen loistoonsa pääsevät kaamoksen värit suorastaan lumoavat eikä päivän aikana edes huomaa tekevänsä raskasta fyysistä työtä. Illan hämärtyessä nautin suunnattomasti siitä, miten valon vähetessä tähdet alkavat ensin yksi kerrallaan tulla näkyviin, kunnes lopulta taivaankannelle piirtyy tuttu ikuinen tähtikartta. Hyvällä tuurilla iltaa piristää vielä revontulten loimotus.

Näkymä makuupussista iltanuotion jo hiipuessa uudenvuodenaattona.

Eihän tämä homma tietystikään aina yhtä fiilistelyä ole. Ennemminkin se on työtä, johon sinne tänne osuu hienoja pysäyttäviä hetkiä. Tässä esimerkkipäivä.

 Retken 4. aamuna Vaskojoen latvoilta käännyn kohti itä-kaakkoa ja Lemmenjoen kansallispuiston keskiosien valtavia jänkiä. Aamu on puolipilvinen ja lähden liikkeelle jo sarastaessa niin, että saan taas nautiskella hitaasta valon lisääntymisestä. Eilinen kylmähkö keli on poissa, pakkasta on nyt vain muutama aste. Kevyt tuulenvire käy etelästä ja pilvisyys lisääntyy hiljalleen. Aavistelen pahaa keliä ja valmistaudun jo henkisesti siihen. Säätä haistellessani yllätätän kaksi hirveä koivikossa. Hämärästä huolimatta nuo kaksi tummaa hahmoa liikkuvat aavemaisen ketterästi pusikossa. Pysähdyn ja katselen hahmojen perään ennen kuin ne katoavat metsän pimeyteen. Jatkan taas matkaani ja pian saavunkin Vaskojoen laajaan aukeaan laaksoon, josta lähden nousemaan pitkää ylämäkeä Hopiapalolle. Tässä vaiheessa tuuli yltyy nopeasti ja lumisade alkaa. Eipä aikaakaan kuin tuuli kuljettaa lunta iloisesti ja aukealla näkyvyys huononee noin 200 metriin. Vaskojoen laakson aukea maasto muuttuu Hopiapalon rinteessä koivikoksi, missä näkyvyys ei tietenkään ole ongelma, mutta tiheässä pusikossa ahkion kanssa saa etenemisreittiä etsiä mutkitellen sinne tänne kuin Stockmannin Hulluilla päivillä. Selvitettyäni koivupusikon on edessä Nautajängän pohjoispään ylitys eli 2km aukeaa edelleen yltyneen tuulen ja lentävän lumen armoilla. Tuuli tietysti vielä puhaltelee juuri sopivasti jängältä, joten myrskylaseille on käyttöä. Hiihtelen reippaasti jängän yli ja syön pikalounaan Naukusselän rinteessä sopivasti kaatuneen männyn latvan suojassa. Tästä jatkan matkaani edelleen Naukusselän toiselle puolelle kohti Naukusjänkää. Huonossa kelissä putoan kartalta niin että illan hämärtyessä tiedän sijaintini ehkä puolentoista kilometrin tarkkuudella. Väsyttää jo, joten päätän leiriytyä ja selvittää sijaintiani aamulla tuorein voimin ja toivottavasti paremmassa säässä. Havumetsää ei näillä seuduilla ole, joten tulet on tehtävä tunturikoivusta. Tämä tekee leiriytymisestä huomattavasti työläämpää ja menee kauan ennen kuin leiri on valmis ja koivunuotio palaa iloisesti sihisten ja kitkerää tummaa savua tupruttaen. Ilokseni sää illalla selkiytyy niin, että tähdet tulevat esiin ja revontuletkin ilmaantuvat piristämään leiritouhuja. Tulilla aika kuluu nopeasti ja siinä vaiheessa kun kaikki huoltohommat ja velvollisuudet on hoidettu, onkin jo nukkumaanmenoaika eikä luppoaikaa tänä iltana jää ollenkaan. Nukkumaan menen kuitenkin tyytyväisenä ja kiitollisena mukavasta ja jännittävästä päivästä. Mitähän seikkailuja huominen tuo tullessaan?

Leiritunnelmaa.

Yksinvaellus talvella

Yksinvaellus talvella on rankkaa puuhaa, en sitä osaa paremmin sanoa. Energiaa kuluu paljon, koska latua on avattava koko ajan itse. Lisäksi ahkio on raskas, varusteita kun tarvitaan monia erilaisia olosuhteita varten. Vesikeliin, tuiskuun, hirmupakkasiin. Kova energiankulutus vaatii tietysti järeät eväät, joten  raskas evässäkkikin lisää ahkion painoa. Jatkuvasta ladunavaamisesta ja raskaasta pulkasta seuraa lisäksi se, että hiki tulee hiihtäessä pintaan todella herkästi, oikeastaan jopa väistämättä. Hiki ja pakkanen eivät tietystikään ole ollenkaan miellyttävä yhdistelmä ja kovin pitkäksi aikaa ei voikaan pysähtyä taukoilemaan ennen kuin kylmä jo ramahtelee kropassa. Lounastauot ovat pääsääntöisesti nopeita suorituksia. Siten raskas, lähes tauoton hiihto voi joskus tuntua työltä, yksinäiseltä puskemiselta. Tosin hommaan nopeasti tottuu, kun keskittyy ympäristöön ja positiivisiin asioihin. kuten vaikkapa siihen, että tauot eivät ainakaan pääse venymään turhan pitkiksi. Tai siihen, että hiihto ahkion kanssa karkoittaa kyllä nopeasti kylmän.

Tunturipurot ovat moninpaikoin sulia eikä isoimpien varsilta välttämättä kovin helposti löydy sellaista paikkaa, josta pääsisi suoraan hiihtämällä yli. Tämä puron ylitys oli astetta työläämpi. Ylityksen jälkeen piti pari kertaa raaputella jäätä pois ahkion pohjasta. Näin jälkikäteen ajatellen olisin ehkä päässyt pienemmällä vaivalla, jos olisin kantanut kamppeet yli useammassa osassa.

Vaeltamisesta tekee myös rankkaa kellon kumartaminen. On herättävä aikaisin, jotta kaiken valoisan ajan voi käyttää liikkumiseen. Kaamosvaelluksen ärsyttävin piirre onkin herätyskelloon herääminen. Heräämisen jälkeenkin on kaikessa puuhassa seurattava kelloa niin, että asiat menevät eteenpäin. Aamunuotiolle ei saa jäädä llian pitkäksi aikaa ja on mentävä ajoissa nukkumaan, jotta ehtii levätä riittävästi ennen kuin herätyskello seuraavana aamuna taas pärähtää soimaan.

Oma kapittelinsa on sitten turvallisuus. Yksi paha virhearvio tai varusterikko voi muuttaa hienon retken painajaiseksi. Kaikkeen tekemiseen täytyykin jaksaa keskittyä kunnolla.Veden päällä liikkuessa täytyy olla koko ajan tuntosarvet pystyssä ja kiehuvaa vettä kaadellessa on otteen pannusta oltava pitävä.  Lisäksi varustuksen on oltava olosuhteisiin sopiva ja selviytymisen kannalta kriittisten varusteiden kuten teltan ja keittimen ehdottoman luotettavia.  Talvisella yksinvaelluksella peruserätaitojen täytyy luonnollisesti olla hyvin hallussa, erityisesti tulenteko- ja suunnistustaitojen.

Mielestäni yksi tärkeimmistä asioista turvallisuuden kannalta on se, ettei  hiihdolla väsytä itseään liikaa. Väsyneenä välinpitämättömyys lisääntyy ja varovaisuus helposti unohtuu. Olisi niin mukava vain ylittää joki äkkiä suorinta reittiä, jotta pääsee nopeasti eteenpäin ja leiriin sen sijaan, että pysähtyy miettimään että tohtiiko tästä mennä. Suunnistustarkkuuskin heikkenee uupumuksen myötä.

 Hiihtopäivän jälkeen voimia täytyy aina riittää leirin pystytykseen ja huoltoon, mikä taas mahdollistaa palautumisen seuraavaa päivää varten. Hiihtopäiväni pituus on suunnilleen 7-8 tuntia, kovalla pakkasella vähemmän. Leiriytyminen vie talvella paljon aikaa ja voimia, polttopuutilanteesta riippuen 2-3 tuntia tai jopa enemmän.  Väsyneenä tietysti tapaturmien riski kasvaa ja sekin on tiedostettava. Esimerkiksi kirves pyörii helpommin käsissä ja osumatarkkuus huononee.

Väsymyksen välttämisessä tarvitaan kokemusta ja itsetuntemusta. Täytyy huomata mielessä ja kropassa uupumuksen merkit, joiden ilmaantuessa on alettava etsimään leiripaikkaa, siitäkin huolimatta että alkuperäinen, kodin lämmössä kuivissa vaatteissa laadittu hieno suunnitelma saattaa kariutua. Turvallisuus aina ennen kaikkea.

Nuotion varassa

Retken 6. päivän ilta. Hiihdän pitkää ja kapeaa suota itään päin Jänispäiden välissä. Pimeys on laskeutunut jo aikaa sitten. Tähdet loistavat kirkkaasti ja olen hiihtänyt jo pari kilometriä ilman otsalamppua nautiskellen tähtien valosta. Päivä on ollut hikinen. Aamulla heräsin nuotiokuopassani valoisaan aamuun. En ollut herännyt kellon soittoon ja kello olikin tuolloin jo 9, kaksi ja puoli tuntia aiottua heräämisaikaa myöhemmin! Olin aikonut ehtiä parissa päivässä Taimenjärven kämpälle viettämään huoltopäivää, mutta tämä pommiinnukkuminen saattaisi aiheuttaa sen, etten kertakaikkiaan ehdi. Päätin kuitenkin hiihdellä sen minkä kohtuudella jaksan.

Päivän hiihtokeli muodostui erinomaiseksi ja olenkin hiihdellyt hyvin reipasta vauhtia niin, että hiihtopäivä on kilometrien valossa lopulta ihan normaalimittainen. Muutamat kilometrit ennen tätä pitkää suota nousin Jänispään rinnettä ylös pimeässä metsässä kertaillen samalla mielessäni tuoreimman Star Wars- elokuvan juonenkäänteitä. Nyt, pitkän suon toisessa päässä väsy alkaa painaa ja hikisten vaatteiden kautta myös vilu alkaa iskeä pintaan. Sytytän otsalampun ja alan tutkailemaan suon laitoja leiripaikan toivossa. Pian valokeilaan ilmestyykin juuri sopiva tuulen kaatama honka, joka mahdollistaa helpohkot leirivalmistelut. Hyvä ilta tulossa!

Tuulen kaatamat hongat ovat erinomaisia kuivan polttopuun lähteitä. Sopivasta puusta riittää lämpöä koko illaksi. Pystyssä olevia honkia ei tietenkään saa kaataa muulloin kuin pakon edessä.

Leiripaikalle tullessani pystytän ensin tarvittaessa teltan, sen jälkeen kaivan nuotiokuopan, etsin polttopuuta, valmistelen ja sytytän nuotion ja lopuksi vielä viritän tarpin nuotiokuopan yläpuolelle antamaan suojaa tuulelta. Parin tunnin valmistelujen jälkeen on mukava köllähtää makuualustalle nuotion ääreen, mutta valitettavasti velvollisuudet eivät lopu vielä siihen. Märät sukat, kinttaat ja kengät sekä mahdollisesti jäinen takki on aseteltava kuivumaan.

Nyt illalla alkaa lumisade, joten kuivatusnaru on viritettävä tarpin alle, mikä tekee nuotion edustasta ahtaan. Onneksi keinokuituvaatteet kuivuvat nopeasti jo päällä eikä niiden kuivatukseen tarvitse panostaa. Lumensulatus on aloitettava. Ennen nuotiolle siirtymistä olen kerännyt säkkiin lunta sen verran, ettei minun tarvitse nousta telttapatjalta hakemaan sulatettavaa. Lisäksi ruoka on saatava lämpimäksi ja huomispäivän eväät täytyy valmistella. Tehtävää on paljon, mutta onneksi useimpina iltoina aikaa jää noin tunnin verran vain makoilla makuupussissa nuotion lämmössä ja nauttia olosta. Huomenna on taas hyvä lähteä jatkamaan matkaa kuivilla vaatteilla ja täydellä vesivarastolla.

Nuotio on tämän retken onnistumisen kannalta aivan keskeinen asia. Minulla on toki mukanani bensakeitin, jolla tarvittaessa saa nopeasti keitettyä vettä, jos syystä tai toisesta nuotiopuuhat eivät onnistu. Märkien vaatteiden ja makuupussin kuivattaminen ilman tulta sen sijaan on kaamosaikana mahdotonta, jos tupia ei ole käytettävissä. Luonto on hienosti tulen kautta mahdollistanut pärjäämisen maastossa myös talvisaikaan. Iltaisin nuotion ääressä makoillessani muistan aina olla tästä kiitollinen samalla kun katselen tyytyväisenä, miten höyry hiljalleen nousee kuivuvista vaatteista.

Iltanuotiolla. Hiihtopäivä ohi ja kaikki huoltohommat tehty, nyt ehtii tunnin verran vain nollailla liekkien lämmössä. Makuupussi kuivuu samalla kätevästi.

Huoltopäivä

Seuraavana päivänä ylitän Kittilä-Inari tien ja siirryn Lemmenjoen kansallispuistosta Hammastunturin erämaa-aluelle. Tuon päivän aikana ympäristö muuttuu selvästi. Lemmenjoen kansallispuiston keskiosien vanhat mäntymetsät muuttuvat tunturikoivikoiksi ja kynttiläkuusikoiksi. Lisäksi maasto on huomattavasti polveilevampaa ja tuntureita näkyy enemmän. Miellyttävää vaihtelua! Saavun illan hämärtyessä Taimenjärven pienelle hyvin huolletulle autiotuvalle. Ehdin kuin ehdinkin kämpälle eilisaamun pommiinnukkumisesta huolimatta. Huomenna aion viettää tuvalla huoltopäivää.

Edellinen vieras on käynyt viimeksi lokakuussa, joten ruuhkaa ei ole ollut. Viikon maastossa elämisen jälkeen tupa tuntuu äärimmäiseltä luksukselta, ehkä jopa liiankin kanssa. Tietysti tuntuu mukavalta, kun huoltopäivän aamuna voi nukkua pitkään ja aamupalan jälkeen voi vielä palata makuupussiin jatkamaan unia. Mitään korjausta vaativia varusterikkoja ei ole ilmaantunut, joten huoltopäiväni koostuu lähinnä nukkumisesta, syömisestä ja kevyestä ulkoilusta. Hieman huolestuttavaa on saappaiden saumojen hajoilu, mutta kyllä niillä  tämän reissun hiihtää loppuun.

Jännittävintä huoltopäivässä on se, että pakkanen on kiristynyt reippaasti. Tuvan mittari liikkuu 30 ja 35 asteen välillä. Mukavaa kun tälle reissulle osuu kunnon pakkasiakin. Huoltopäivän illan vietän leppoisasti välillä pihalla revontulia ihaillen, välillä sisällä kirjoitellen tai vaan köllötellen. Lepopäivä tekee todella hyvää ja illalla toimettomuus alkaa jo hieman kyllästyttää. On selvästikin aika lähteä taas matkaan.

Taimenjärven autiotuvalla.

Pakkasta

Seuraavana aamuna pakkanen on edelleen kireä. Oma mittarini näyttää rapsakat 35 astetta. Pakkailen kamani nopeasti ja lähden hiihtelemään itään päin. Toivon tänään ehtiväni Appisjoelle. Pakkasen takia ahkio liikkuu hangella kuin hiekkapaperilla eikä suksikaan luista yhtään. Myöskin kevyt hiki puskee aika äkkiä pintaan. Vaan mitäpä näistä. Suorastaan nautin kunnon talvipäivästä. Lisäksi hiihtäessä pysyy riittävän lämpimänä ja taianomainen pakkaspäivän valo vie huomion pois pienistä epämukavuustekijöistä. Hiihtelen suurilla soilla ja paljakoilla kuin satumaassa. Taivaanranta hohtaa kirkkaana punaisen, oranssin ja keltaisen eri sävyjä. Tuntureiden rinteissä kynttiläkuusten siluetit siellä täällä rikkovat horisonttia, ihan niin kuin nekin olisivat nousseet koivikoiden keskeltä ylemmäksi ihan vain siksi että näkisivät paremmin tämän kaiken. Kamera on jäässä, joten eipä tarvitse miettiä valokuvaustakaan. Voin keskittyä täysillä vain nauttimaan tunnelmasta. Tosin lounaan aikana on tunnelmointi kaukana ja toiminta ennätysnopeaa.

Pakkasten myötä puut saivat hienon kuurakuorrutteen.

 Noin kuuden tunnin hiihtämisen jälkeen ylitän Appisjoen. Tunnen että nyt alkaa väsy painaa ja täytyy alkaa katselemaan leiripaikkaa. Pakkasella huomaa selvästi, kuinka energiaa kuluu enemmän hiihtäessä. Kylmällä kelillä täytyykin olla tarkkana ettei homma mene ylirasituksen puolelle ja voimia riittää vielä leirin pystytykseen. Valitsen leiripaikan huolella, sillä näissä olosuhteissa ei huvita rehkiä yhtään enempää kuin on tarpeen. Jonkin ajan kuluttua sopiva kuusikelo ja pari kuivahtanutta kuusta löytyykin ja pääsen aloittamaan leiripuuhat. Leirin pystytyksen jälkeen pakkaspäivän ilta meneekin mukavasti huoltohommien parissa, hyvin likellä nuotiota. Lämmön ja valon keidas pimeän ja armottoman kylmän erämaan keskellä. Kuu paistaa kirkkaasti ja nuotion lämmin valo tanssii lähimpien kynttiläkuusten lumisilla kyljillä. Kyllä taas kelpaa olla.

Ihmisten ilmoille

Yön jälkeen, retken 10. aamuna pakkanen alkaakin jo hiipua noin 20 asteen tienoille. Sukset ja ahkio alkavat taas luistaa ja matka etenee ripeästi. Vaellus jatkuu päivän aikana kohti itää Pietarlauttasen pohjoispuolelta aina Vaskistunturin rinteille asti leiriin. Täällä metsä muuttuu taas vanhaksi mäntymetsäksi eikä polttopuun löytämisestä tarvitse huolehtia. Ilta meneekin tutulla kaavalla varsin leppoisasti.

Lounastauko Pietarlauttasen rinteessä.

Seuraava aamu sen sijaan on retken kylmin. Huomaan sen heti herätessäni. Pakkasta on 23 astetta ja lounaasta käy kohtalainen tuuli, joten ei ihme että on jäätävä keli. Onneksi polttopuuta riittää ja aamutulien ansiosta matkaanlähtö sujuu varsin mukavasti. Tämän päivän aikana tarkoitukseni on laskeutua Ivalojoen laaksoon. Keli on todellakin erikoinen, kun on pakkasta ja tuulee yhtä aikaa. Arvaan jo, että sään muutos on tulossa ja mahdollisesti kovaakin tuulta sen myötä. Onneksi siirryn tänään tunturista alemmaksi. Aamupäivän hiihtelen alamäkeen Ivalojoen laakson jylhissä mäntymetsissä. Tuuli yltyy jatkuvasti ja tekee kelistä purevan kylmän. Lounaan jälkeen laskeudun Nulkkamukan kohdalta Ivalojoelle.

Joella käy nopeasti selväksi, että tämäkin retki lähestyy loppuaan. En viimeisten 10 päivän aikana ole nähnyt ketään enkä juuri mitään merkkejä ihmisistä, mutta nyt joella kulkee leveä moottorikelkkaura ja kelkkojakin näkyy harvakseltaan. Olin ajatellut viettäväni retkellä vielä yhden kokonaisen päivän, mutta tässä "sivistyksen" äärellä totean, että parhaat palat on jo nähty. Päätänkin hiihtää pitkän päivän niin, että ehdin jo seuraavana päivänä Saariselälle ja etelän bussiin.

Illasta tulee toden totta pitkä, sillä tuuli yltyy yötä kohden niin, että jokilaaksoissakin puuskat tuntuvat varsin kovilta. Tunturissa on varmasti myrskytuulet. Hiihdän ensin Ivalojokea pitkin ja sen jälkeen Tolosjokea ylöspäin. Pääsen illan aikana noin 8 km päähän Saariselästä. Tästä on hyvä aamulla hiihtää perille asti. En enää jaksa alkaa virittelemään tulia, vaan vetäydyn telttaan, laitan bensakeittimen päälle lämmittämään asumustani ja syötyäni palkitsen itseni viimeisillä kekseillä ja suklaalevyn rippeillä.

Seuraavan aamun hiihto Saariselälle sujuu ongelmitta ja saavun perille aikaisin. Paikallisessa kauppakeskuksessa joululaulut raikuvat eri kielillä nauhoitettujen tarjouskuulutusten välissä. Tämän ympäristön vastenmielisyyttä vähentävät ystävälliset kahvilatyöntekijät sekä tuore pulla ja kahvi. Ehdin vielä käydä suihkussa siistiytymässä ennen pitkää bussimatkaa takaisin Ouluun ja arjen oravanpyörään.

Kaikenkaikkiaan kaamosvaellus oli todellakin hieno kokemus ja mielenkiintoinen erähaaste. Yllättäen mitään isompia ongelmia ei vastaan tullut ja  retken pahimpana munauksena pidänkin sitä, että otin mukaan surkean vähän hammastahnaa, joka sitten loppuikin muutama päivä ennen Saariselälle saapumista. Reissu oli fyysisesti raskas ja näin jälkikäteen ajatellen luppoaikaa olisi voinut olla enemmänkin valokuvaukseen tai vaan nuotiolla makoiluun. Toisaalta, talvisaikaan pitää hiihtää silloin kun pystyy ja kohtuudella jaksaa, koska kelit voivat muuttua hyvin nopeasti hyvin vaikeiksi. Olen erittäin tyytyväinen siihen, kuinka hyvin tällainen ja varmasti nyt myös paljon pitempikin retki nuotioon tukeutuen onnistuu.

Tästä on hyvä jatkaa seuraaviin seikkailuihin. Taidan jo nakata hammastahnatuubin ahkioon valmiiksi...

Suurvaelluksen muistelua: luonnon ruokakomerolla, osa 1

Viimeinen etappi käynnistyy! Edessä on 24 päivää eräseikkailua Norjassa sekä Suomessa Vätsärin erämaassa. Tämän etapin teemana on luonnonruoalla selviäminen, sillä luotan nyt huomattavasti enenmmän hyvään kalaonneen ja tänä vuonna aikaisin kypsyviin marjoihin. Etapin keskivaiheilla saan myös retkelle seuraa, kun veljeni liittyy mukaani Neidenistä. Edessä on Suurvaelluksen huipennus!

Kaksi lepopäivää Tenojoella tekevät eetvarttia. Majoitun Skiippagurrassa poikkeuksellisen viihtyisällä leirintäalueella. Majapaikastani on noin 4km Tana brun kylään, jossa käyn molempina päivinä ruokakaupassa. Pääsen myös käyttämään kerrankin kunnolla tietokonetta kylän kirjastossa. Päivitän kuulumisia blogiin ja hoidan tulevaan lukukauteen liittyviä koulujuttuja. Normaalielämän asiat alkavat pikkuhiljaa hiipiä tietoisuuteen ja samalla alkaa käydä selväksi se, että tämäkin retki loppuu joskus. Viimeinen etappi on jo käsillä ja vaellusta on jäljellä enää 24 päivää. Surullista, mutta päätän ottaa ilon irti viimeisestä etapista. Poikkeuksellinen kokemus onkin luvassa, sillä en ole koskaan ollut näin kauan yhtä mittaa vaelluksella ilman huoltoa.

Tekstissä kuvatun osuuden reitti. Tarkemmin karttaa pääsee tarkastelemaan tästä.

Heinäkuun 16. päivän aamuna pakkaan kamani ja heitän rinkan selkään. Kuten jokaisen aiemman etapin alussa, saan jälleen lähteä matkaan lämpimässä aurinkoisessa kelissä. Kävelen hetken tien piennarta ennen kuin siirryn takaisin metsään, kotiin. Vaikka takana onkin kaksi rasvalla ja sokerilla kyllästettyä lepopäivää, tunnen päivän edetessä, että en ole täysin palautunut edellisen etapin rasituksista. Rinkka painaa ja taukoja täytyy pitää usein. Iltaa kohti sää jälleen huononee. Ensimmäiseten pisaroiden laskeutuessa päätän jo leiriytyä Rávdovárrin kupeeseen. Kalareissun jälkeen sää tuo edellisen etapin muistot mieleen. Olen taas paljakalla kaatosateessa ja hernerokkasumussa pohjoistuulen piestessä telttaa. Valmistaudun henkisesti jo siihen, että vietän taas viikon koiranilmassa.

Hilloja!

Jälleen erämaa näyttää yllätyksellisyytensä, sillä seuraavat päivät saankin vaeltaa kerrassaan hienossa säässä. Aurinko paistaa, etelätuuli puhaltelee sääsket pois ja taivas on kirkkaan sininen. Lämmin sää tuntuu uskomattoman hyvältä, aivan kuin en olisi koko kesänä aurinkoa nähnytkään. Parasta näissä päivissä on kuitenkin se, että luonnon karkkikaupan ovet ovat aukeamassa! Nimittäin hillat ovat pian kypsymässä! Täällä hilloja löytyy kallioiden notkelmissa tai muissa suojaisissa paikoissa olevilta suotilkuilta. Näitä pieniä suoläimäreitä tulee kulkiessa vastaan aina silloin tällöin. Jotkin mättäät ovat aivan täynnä hilloja, mutta lähes kaikki ovat vielä raakoja. Tällöin joudun vain kävelemään harmitellen ohi ja haaveillen siitä päivästä, jolloin samanlaisessa paikassa kaikki ovat kypsiä.

Parin vuorokauden päästä tämä päivä viimein koittaa. On mahdotonta kuvata sitä tunnetta, joka valtaa mielen, kun kahden kuukauden kävelyn ja eväiden pihtaamisen jälkeen eteen levittäytyy kymmeniä pieniä mättäitä, joissa loistaa kypsiä kullanvärisiä hilloja enemmän kuin jaksaa syödä. Tällaisessa paikassa pitäisi varmaan hetkeksi ottaa hattu päästä ja ajatella kiitollisia ajatuksia sen sijaan, että heittää rinkan jängälle ja ryntää juoksujalkaa suolle kauhomaan luonnon karkkeja kaksin käsin nälkäiseen kitaan. Kaipa ne kiitokset jälkikäteenkin perille menevät.

Näille luonnon karkeille ei vedä vertoja edes voilla päällystetty suklaa!

 Maastot Tenojoen ja Neidenin välillä ovat pääasiassa raskaita kulkea. Korkeita tuntureita tai tasankoja ei ole. Sen sijaan maasto on täynnä jyrkkärinteisiä kivien rakkuloittamia mäkiä ja vaaroja. Kuljen jatkuvasti joko jyrkkää ylä- tai alamäkeä, jos en satu olemaan suolla. Näin matkanteosta tulee lämpimässä säässä ja raskaan rinkan alla hikistä puuhaa. Tästä toki saan hyvän tekosyyn pitää paljon hillataukoja. Vaikeissa maastoissa on sekin hyvä puoli, että ihmisen toiminnan jälkiä ei näy. Kukapa nyt olisi niin hölmö että tämmöisessä paikassa retkeilisi...

Ensimmäisten päivien aikana eniten huomiotani kiinnittävät kuolleet metsät, ilmeisesti tunturimittarin jäljiltä. Päiväkausia vaellan aavemaisten lahoavien koivikoiden keskellä. On uskomatonta katsella korkealta vaaralta, miten joka suunnassa silmänkantamattomiin näkyy vain kuolleita puita muuten vihertävää maastoa vasten. Vastapainona näille kuolemankankaille on mukava nähdä, miten uusia koivuntaimia nousee maasta sieltä täältä. Voi vain arvailla, kuinka kauan vie aikaa ennen kuin metsä on palautunut ennalleen, tai miksi se nyt ilmastonmuutoksen pyörteissä muuttuukaan.

Kuolleita metsiä niin kauas kuin silmä kantaa.

Otin Tana brusta kevennetyt eväät noin kahdeksi viikoksi ja lisäksi riisiä ja pottumuusijauhetta vielä 10 kalalounaan ja -päivällisen tarpeiksi. Kalaa olisi siis mukava saada vähintään tämän verran, mielellään tietysti enemmänkin. Kalaa tuleekin alkumatkasta todella hyvin ja eväitä säästyy. Rinkastani syön lounaaksi ja päivälliseksi lähinnä riisiä. Eväiden riittäminen Nellimiin asti alkaa näyttää mahdolliselta. Hillojen myötä keksi- ja suklaavarastotkin ovat säästyneet verotukselta. Tätä menoahan eväitä saattaa jäädä jopa yli...
 

Aamupalan jatkoa Juggejávrella.

Kalajuttu

Eräänä iltana saavun Gearretjávren rantaan leiriin. Ukkosrintama pyyhkäisi päivällä yli ja sen jäljiltä keli on lämmin, lähes kuuma. Tuttuun tapaan valmistelen leirin ja lähden kalalle. Järvi on olemukseltaan "inarimainen" siinä mielessä, että rannat ovat täynnä kiviä ja kallioita. Rannat ovat kuitenkin harmillisesti todella matalat eikä se lupaa hyvää kalamiehelle. ´Virvelöin jonkin aikaa mutta odotusten mukaisesti kaloista ei näy merkkiäkään, ainoastaan tuuman mittaisia kalanpoikasia näkyy rantavedessä. Luovutan ja tyydyn kalattomaan kaalipataan. Järvi on sen verran korkealla, ettei puita ole, joten olen kaasukeittimen varassa. Iltapuuhien eli hampaidenpesun, päiväkirjan kirjoittamisen ja lukemisen jälkeen siirryn unten maille.

Tapojeni vastaisesti herään yöllä. Tunnelma on jotenkin outo. Vilkaisen teltan pohjoiseen osoittavasta tuuletusaukosta ja syy selviää. Aurinko on juuri nyt horisontissa näkyvän vaaran takana ja se luo erikoisen ja tunnelmallisen valaistuksen. Yötön yö on nähtävästi tulossa päätökseensä. On täysin tyyntä ja taivas on pilvetön, joten en voi vastustaa kiusausta lähteä ulos. Pian aurinko tulisi vaaran takaa taas näkyviin ja maaginen hetki olisi menetetty. Ulos siis! Nappaan mukaani kameran sekä virvelin ja lähden rantaan. 

Yöllä Gearretjávrella.

 Ilmassa on ripaus syksyn tuoksua, jota ilman viileys vielä korostaa. Lapin lyhyt kesä on kai lähestymässä loppuaan. Muutama kuikka uiskentelee tyynellä järvellä ja ne jättävät jälkeensä hentoja aaltoja. Taivaan tumma sini heijastuu vedestä aivan kuin järvessä olisi toinen taivas. Koko pohjoinen taivaanranta hohtaa kullankeltaisena. Sääsket pitävät sentään seuraa, jottei tunnelma mene liian idylliseksi.

Aikani kallioilla istuskeltuani ja valokuvattuani ryhdyn kalastamaan. Kiertelen rantoja ja heittelen uistinta ahkerasti, mutta kaloista ei näy merkkiäkään. Kokeilen lukuisia uistimia, mutta mikään ei toimi. Aurinkokin tulee jossakin vaiheessa taas esiin vaaran takaa. Toivon jo hiipuessa vaihdan vielä kerran uistinta ja lähden jo takaisin kohti leiriä. Heitän uistinta sieltä täältä kun sopiva paikkaa vastaan tulee. Eräällä sileällä kalliolla sitten viimein tärppää. Vavassa tuntuu heti, että ei tämä mikään mahtikala ole. Kala osoittautuu 30cm:n taimeneksi. Tuon kokoinen taimen on erinomainen ruokakala, koska sen voi vielä syödä ruotoineen päivinineen. Onpahan sentään jotain. Heitän toisen kerran ja samassa on taas kala kiinni. Nopean väsyttelyn jälkeen kalliolla makaa taimenen seurana n. 35cm:n rautu. Tulisikohan vielä? Heitän kolmannen kerran ja taas! Uistin ehti olla vedessä tuskin viittä sekuntia, uskomaton syönti! Tällä kertaa kala tuntuu jo vähän isommalta. Totta tosiaan, 40cm:n rautu päätyy nyt ruokalistalle. Nyt pitää jo vähän miettiä. Isoimmasta kalasta tulisi hyvä suolakala ja kaksi muuta voisi syödä samantien. Vieläkö uskaltaa heittää? Turhaan ei tietystikään saa pyytää yhtään kalaa. Mahan kehotuksesta päädyn heittämään vielä kerran. Kuten aiemminkin, kala on samantien kiinni. Nyt siiman päässä on jo kunnolla voimaa ja väsyttelyssä menee aikaa. Lopulta 45cm:n rautu ilmestyy rantaveteen ja kääntyessään väsymyksestä kyljelleen kahmaisen sen käteeni. Katsellessani saalistani kalliolla olen hämmästynyt. En ole koskaan aiemmin tällaista syöntiä kokenut. Nyt ei varmasti enää yhtään heittoa!

Kalareissun jälkeen valmistelen ruhtinaallisia kalakestejä rantakallioilla leirini edustalla. Kalojen perkkaus, suolakalan valmistelu ja kalojen keittäminen vie aikaa, mutta eipä sillä mitään väliä ole. Puuhastelen kauniissa kesäyössä suupielet korvissa pelkästä olemisen riemusta. Valtava lisäruoka-annos on tietysti sekin omiaan nostattamaan mielialaa.  

Uistinta pelastamassa.

Niksi

Gearretjávri on yksi kolmesta suuresta järvestä alueella, kaksi muuta ovat Gárddajávri ja Vuosttamusjávri. Aion kulkea näiden "Suurten järvien" eteläpuolelta, mutta olen hieman huolestunut, sillä kartoissani järvistä laskee joet etelään ja niiden varsilla levittäytyvät valtavat suoalueet. Aion yhden päivän aikana päästä ylitse näistä kolmesta joesta. En oikein tiedä mitä odottaa. Valmistaudun henkisesti suossa rämpimiseen, uimiseen ja ylipäätään kunnon ylitys-actioniin.

Olen vaelluspuuhien myötä oppinut huomaamaan, että usein järvestä tai järveen laskeva joki on helppo ylittää aivan jokisuulta. Lukuisia kertoja olen välttänyt uimisen tai hankalamman asteen kahlaamisen tällä niksillä.

Päätän kokeilla tälläkin kertaa ylityksiä aivan jokisuilta. Ensimmäinen Gearretjávresta laskeva joki on kuiva puropahanen eikä tuota ongelmia. Samaten toinen joki on vain onneton liru. Kolmas sen sijaan on kunnon joki. Etelään avautuvat laajat suot, jossa 5-10 metriä leveä joki mutkittelee ja virtaa hitaasti niin, ettei näköpiirissä ole toivoakaan kahluupaikasta. Kuitenkin juuri jokisuulla on paikka, josta pääsee kiveltä kivelle hyppimällä yli kuivin jaloin, kumisaappailla tietystikin. Istuskelen hetken rantapusikossa ja kuvittelen, kuinka hauskaa olisi ollut ylittää joki muutama sata metriä alempaa. Joskus näköjään onnistuukin nämä hommat, kun on ensin tarpeeksi monesti tyrinyt...

Auringonlaskuun on hyvä päättää päivä.

Eipä ainakaan palele

Suurten järvien jälkeen, etapin seitsemäntenä aamuna pakkaan leirini Stuorrarohtojávren rannalla ja suuntaan kaakkoon kohti Näätämöjokea. Olen aikatauluani edellä ainakin puolitoista päivää, joten ehdin hyvin veljeäni vastaan Neideniin. Päätän käyttää ylimääräisen ajan parhaalla mahdollisella tavalla, eli kalastamalla ja hilloja etsimällä.

Yön aikana sää jälleen muuttui. Nyt on lämmin, kuuma suorastaan. Paita kastuu hiestä jo leiriä purkaessa. Nihkeä päivä on luvassa. Olen kuitenkin huolestuneempi kalantulosta. Edellisiltana syönti oli surkea ja pelkään että helteen myötä asia ei ainakaan parane. Ja näinhän siinä myös käy. Kalastan aamupäivällä useasta järvestä, mutta kaloista ei ole kerrassaan mitään merkkejä. Aivan kuin kaikki vedet olisivat kuolleita. Pakostakin alan ajattelemaan, että olenko tehnyt jotain väärin? Onko Ahti suuttunut vai kesälomilla? Pitäisikö Ahtia lepytellä uhraamalla jotain? Rinkastani ei vaan taida löytyä kovin jumalaisia uhrilahjoja. Ehkä kourallinen couscousta liikenisi.

Tulevaisuus näyttääkin yhtäkkiä aiempaa vähäkalorisemmalta. En ole kuitenkaan kovin huolissani vielä tässä vaiheessa, vaikka eväiden riittäminen Nellimiin asti on myös uhattuna. Sinne on kuitenkin vielä parin viikon matka. Tuntuu siltä, että kroppa ja mieli ovat jotenkin tottuneet jatkuvaan nälkään eikä se enää ole mikään ongelma vaan paremminkin perustila. Luulen, että myöskin tukeutuminen luonnonruokaan tekee nälän sietämisen helpommaksi. Silloin syödään kun syödään ja jos ei kalaa tule niin ei tule. 

Vilvoittelua puronvarressa. Helteen myötä sääsket katosivat tykkänään. 

Läkähdyttävä kuumuus kiusaa matkantekoani kolme päivää. Kiitän onneani siitä, että olen reilusti aikataulustani edellä ja voin kävellä puolikkaita päiviä. Lähden liikkeelle aikaisin aamulla, niin että päivän kuumimpaan aikaan olen jo perillä ja voin hakeutua vilvoittelemaan jonkin kallion kylkeen kuin gekko konsanaan. Säilytän voi- ja meetvurstivarastoja puroissa kuivasäkkiin pakattuina, jotta ne eivät pilaantuisi käsiin. Iltapäivisin ja iltaisin kalastan minkä jaksan, mutta syönti jatkuu surkeana.  Joka päivä vaiva kuitenkin ennemmin tai myöhemmin palkitaan ja jotain ruoan jatkoa päätyy pannuun.

Myöhemmin kuulin, että lämpimimpänä päivänä oli Utsjoella mitattu 29 astetta lämmintä. Ei ihme, että voi meni vähän pehmeäksi. Niin meni kyllä mieskin.

Yhdeksän päivää Tenojoelta lähdön jälkeen pakkaan iltapäivällä leirini Hirsajávren rannassa ja lähden marssimaan kohti Neideniä. Yöllisen ukkosen jälkeen helle on vihdoin helpottanut ja lämpötila on taas inhimillinen. Yksinvaellus päättyy pian hetkeksi, kun veljeni liittyy viikoksi seuraani Neidenistä. Kulkiessani Näätämöjoen laaksossa kohtaan pitkästä aikaa taas mäntyjä. Tuntuu siltä, että nyt ollaan menossa oikeasti eteläänpäin. Illalla pitkän marssin jälkeen saavun lopulta tielle ja lampsin Näätämöjoen sillalle, jossa oli puhe tavata. Kosken rannalla källäileekin tutun näköinen hahmo. Vaihdamme kuulumiset ja syön samalla pussillisen tuliaisruisleipää ja puoli pakettia Koskenlaskijaa. Tuoretta ruisleipää en ole syönytkään pariin kuukauteen.

Tästä jatkamme matkaa kohti Vätsäriä. Kuljemme jonkin aikaa tien piennarta, ennen kuin leiriydymme yöksi pienelle lammelle. Taivas on pilvessä, itätuuli yltyy ja ilmassa on vesipisaroita...

Suurvaelluksen muistelua: Pohjois-Finnmarkin tuntureilla, osa 2

Edellisessä kirjoituksessa summasin ensimmäisen osan Suurvaelluksen neljännestä etapista. Nyt tarina jatkuu.

Helposti tunnistettava Rásttigaisa-tunturi kuvan keskellä hallitsee horisonttia usean päivän ajan.

Neljännen etapin reitti. Vihreällä on merkitty tekstiin liittyvä reitti ja sinisillä markkereilla joitakin tekstissä mainittuja paikkoja. Tarkemmin karttaa voi tarkastella tästä.

Takaisin elämään!

Pakattuani kamat tuntuu uskomattoman hyvältä lähteä taas liikkeelle. Kolmen päivän makaamisen jälkeen on suorastaan nautinto nostaa rinkka selkään, suunnata eteenpäin kohti uusia seikkailuja ja jättää taakse tämä turhauttava ja tautinen paikka. Kroppa käy selvästi vielä puoliteholla ja joudun pitämään paljon taukoja. Sää on aurinkoinen ja taivas kirkkaan sininen, mutta kova itätuuli puhaltaa pitkin laakeaa tunturiylänköä ja se tekee säästä kylmän. Tauoilla suojaa on etsittävä painanteista ja kallioiden kyljistä. Maastot ovat vaikeita ja matkalla kohtaan jyrkkäreunaisia kuruja sekä vaikeakulkuisia kivikoita. Näkyvyyttä kuitenkin riittää ja vaikeimmat paikat on helppo kiertää.  Hankalimmissa paikoissa kiittelen onneani sään paranemisesta. Kulkeminen tällaisessa maastossa eilisenkaltaisessa myrskykelissä olisi suorastaan vaarallista. Verkkaisen päivän jälkeen leiriydyn suhteellisen aikaisin suojaisaan Stuorajohkan laaksoon. Iltaa kohti pilvisyys lisääntyy. Säät ovat olleet jo viikon hyvin epävakaat. Mitähän huomenna?

Kuruissa on vielä heinäkuussakin paljon lunta. Tällaiset matalat kurut voivat olla hankalia vaeltajalle. Norjalaisissa kartoissa korkeuskäyrät ovat harvassa ja siksi matalasta kurusta ei välttämättä näy äkkiseltään kartassa muuta kuin pohjalla virtaava puro. Kurun reunat voivat kuitenkin olla kulkukelvottomat, paikoin jopa pystysuorat.

Stuorajohka

Lepäilyä leirissä Stuorajohkan varressa. Suojaisa jokilaakso on kuin keidas tuulisen erämaan keskellä.

Sumussa

Herätessäni seuraavana aamuna tuuli kutittelee teltan kylkeä. Ilmavirta on jälleen kääntynyt pohjoiseen. Arvaan jo ennen uloskatsomista, että pilvet ovat taas maanpinnassa. Tämä ilmiö on nimittäin jo käynyt tutuksi tällä reissulla. Yllätyksekseni jokilaaksossa on vielä hyvin näkyvyyttä, mutta laakson yläreuna on jo sumun peitossa ja aamupalaa syödessäni seurailen, miten sumuverho hiljalleen laskeutuu alemmaksi. Tulee mielenkiintoinen päivä ja kiva suunnistushaaste.

Suunnistaessa huonon näkyvyyden vallitessa on tärkeää suunitella päivän reitti niin, että suunnistus ei mene liian vaikeaksi. Reitistä voi toki tällä tavalla tulla jonkin verran mutkittelevampi, mutta tärkeintä on kuitenkin päästä suunnilleen oikeaan paikkaan järkevään aikaan. Homma onnistuu helpoiten siten, että valitsee kartalta mahdollisuuksien mukaan selviä maamerkkejä, joiden avulla pysyy suunnilleen kartalla. Tuona päivänä suunnittelu on helppo tehdä, sillä alkumatkasta voin seurailla pieniä puroja ja lammikoita sekä myöhemmin isompaa jokea eli Máttimus Borsejohkaa. Joen varressa korkeuskäyrä tekee parin puron kohdalla pienen mutkan, minkä olen oppinut olevan mahdollinen merkki jyrkkäreunaisista kuruista. Niistä on pysyttävä kaukana sumussa kulkiessa. Täytyy siis vaeltaa kaukana joesta sen suuntaisesti. Loppupäivästä on vielä ylitettävä joen varressa kohoava tunturi. Se takana virtaa tuo samainen joki kohtisuoraan kulkusuuntaani nähden. Joelle pitäisi siis osua helposti ja sinne joen varteen päätän ainakin alustavasti leiriytyä. Helppoa, onnistuisi vaikka silmät kiinni!

Eipä tilanne paljon sokkona seikkailemisesta eroakaan sen jälkeen kun nousen pois jokilaaksosta. Näkyvyys on 50 metriä. Löydän "oppaanani" toimivan pienen puron helposti. Aikani puroa seurailtuani jatkan kompassisuunnalla Máttimus Borsejohkan suuntaisesti. Maasto on täysin tasaista paljakkaa. Ympärilläni en näe sumulta kerrassaan mitään, on vain tummanvihreä varvikko ja sitten harmaa muuri. Näkyvyyden puuttuessa kuuloaisti herkistyy. Vaatteet kahisevat, rinkka rutisee ja saappaat tömähtelevät maahan. Tuuli on tyyntynyt, mikä tekee tunnelmasta entistäkin aavemaisemman. Tällä hetkellä maailmankaikkeus on halkaisijaltaan 100 metriä. Lähes absoluuttinen yksinäisyys.

Mielikuvitus alkaa laukata. Tällaisessa paikassa varmaankin vaeltavat ikuisesti he, jotka ovat aikojen saatossa lähteneet erämaihin palaamatta koskaan. On helppo kuvitella sumun seasta ilmestymään riutunut ja paleleva hahmo repaleisissa vaatteissa. Kalpean kulkijan selkä on kumarassa rinkan painon alla ja askellus hätäännyksestä kiihtynyt. Kädet puristavat viilekkeitä, jotta paine hartioilta helpottaisi edes hetkeksi. Pää nuokkuu askelten tahdissa, mutta silmät pyörivät vilkkaasti puolelta toiselle etsien epätoivoisesti puroa, mäkeä tai jotain, joka auttaisi sijoittamaan hänet kartalleen. Kartalle, joka on pelkkä valkoinen paperi. Kompassistakaan ei ole apua, sillä sen neula pyörii vain hitaasti ympyrää. " Täytyy jaksaa vielä vähän, pian täytyy tulla joki tai puro",  "kunhan tämä sumu hälvenee niin kaikki selviää", vakuuttelee hän itselleen lohdutukseksi. Sumu ei kuitenkaan koskaan hälvene eikä mitään kiintopisteitä ole eikä tule, vain loputtomiin tasaista kuivaa paljakkaa.

Omat karttani ja kompassini ovat onneksi kunnossa ja palaan näistä kuvitelmista takaisin sumuiseen todellisuuteen, kun länsituuli yllättäen yltyy ja sumupilvi alkaa repeillä. Pian  Máttimus Borsejohka tulee näkyviin vajaan kilometrin päässä. On mukava seurailla sumun hälvenemistä, luonnon hienoa näytelmää. Loppupäivästä taitaakin tulla leppoisa. Vaan eipä tulekaan. Länsituuli kestää vain hetken ennen kuin se kääntyy taas pohjoiseen. Saman tien sumu alkaa jälleen valua hitaasti tuntureilta alemmaksi. Ennen näkyvyyden menetystä pääsen kuitenkin mukavasti leiriin aamulla kaavailemaani paikkaan. Kova tuuli vie ulkoiluhalut ja päivällisen jälkeen vietänkin illan teltassa lukien, kirjoittaen ja paitaa korjaten.

Máttimus Borsejohkan varrella sumun hälvetessä.

Tilaa ajatuksille

 

Seuraavana aamuna tuuli on todella kova. Puhurin takia minun täytyy maata X:nä kankaan päällä irrotellessani teltan kaaria. Sumua riittää taas ja pian sadekin alkaa. Tätä keliä sitten riittääkin. Sumua, sadetta ja kovaa tuulta päivästä toiseen. Näkyvyys vaihtelee pääasiassa 50 ja 500 metrin välillä. Aamut ovat hieman kirkkaampia, mutta päiväksi sumu sakenee. Maastot ovat onneksi helppokulkuisia lukuunottamatta muutamia kivikko-osuuksia. Onnistun myös kiertämään isoimmat kurut. Päivistä tulee kuitenkin pitkiä ja raskaita. Iltaisin olenkin usein kalareissun ja päivällisen jälkeen jo täysin valmista poikaa makuupussiin. Näinä päivinä koko homma tuntuu lähinnä työltä.

Sumupäivänä astetta ikävämmässä maastossa.

Kun ympäristössä ei ole mitään virikkeitä ja täytyy vain kävellä ja jaksaa, ajatus alkaa vaeltaa omilla reiteillään. Tilaa todellakin olisi "sinisille ajatuksille". Mitäpä mielessä siis liikkuu? Ehkäpä suuria ajatuksia elämästä ja maailmasta? Toinen toistaan nerokkaampia sutkauksia? Oman elämän syvällistä puntarointia? Joo ei. Usein tällaisten päivien ajatukset mahtuisivat suuruudessaan Oulun pääkirjaston vessakoppiin ja syvyydessään ne kalpenevat jopa Nallikarin uimarannalle. Lisäksi ajatus usein vaeltaa kehää ja sen kirjo onkin yhtä värikäs kuin maisemasta verkkokalvoille piirtyvä kuva. Useimmiten mieleen tietysti palaa seuraava ateria. Toinen toistuva teema on päivän musiikki-kipale. Varsin usein, siis myös normaalipäivinä, mielessä alkaa aamulla soimaan jokin tietty kappale. Yleensä tuo kappale toimii kuin taustamusiikkina. Toisaalta joskus, varsinkin tylsinä aikoina, se voi soida päässä jopa päiväkausia aina ärsytykseen asti uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Suurvaelluksen sitkeimpiä korvamatoja olivat Eppu Normaalin, Anssi Kelan ja Juice Leskisen ärsyttävän nerokkaat riimittelyt. Muuta toistuvaa ajatuskuonaa ovat mm. Star Wars-elokuvien ja Simpsoneiden klassikkorepliikkien muistelu. Mitähän päässä liikkuisi, jos en olisi koskaan altistunut populäärikulttuurille? Veikkaan, että vain ruoka...

Harvinainen kohtaaminen

Erään sumuisen aamupäivän jälkeen pysähdyn viettämään taukoa suojaisaan tunturin rinteeseen. Sumua on nyt vähemmän ja näkyvyys pitkästä aikaa hyvä. Lasken rinkan maahan, kaivan suklaalevyn esiin ja ryhdyn tapani mukaan tarkastelemaan ympäristöä. Yhtäkkiä noin 75 metrin päässä olevan kukkulan takaa ilmestyy suuri tumma hahmo. Ruumiin muodosta ja tuuheasta hännästä ei voi erehtyä. Ahma! En ole koskaan aiemmin nähnyt ahmaa luonnossa ja innostusta onkin vaikea pidätellä. Se tuijottaa hetken minua, ennen kuin lähtee ahmalle tyypilliseen tyyliin hassusti juosta jolkottamaan tunturin rinnettä alas laaksoon. Saan seurailla ahman menoa kauan aikaa sen etääntyessä pikkuhiljaa ja lopulta kadotessa etäisen harjanteen taakse. Mahtava luontokokemus jälleen tällä mahtavalla reissulla! Työläiden päivien jälkeen tarvitsin juuri tätä. Muistan jälleen, miksi vietän kesän erämaissa.

Jonkin aikaa ahman kohtaamisen jälkeen sumu jälleen sakenee todella sankaksi. Haluaisin ajatella, että erämaajumalat päättivät palkita vaivani eli nostaa hetkeksi sumuverhoa ja tuoda ahman estradille. Tämä ei ole ensimmäinen kerta tällä retkellä kun tuntuu siltä, että tehty työ ja kohdatut vastukset tarkoituksella palkitaan. Erämaa palkitsee kulkijansa aina, ennemmin tai myöhemmin.

Korkeimpien maastojen jälkeen kalavedet paranevat ja ruokatilanne kohentuu. Graavirautua ja näkkäriä aamupalaksi Áhkajávrella. Retken viimeisinä päivinä sääkin paranee.

 

Tenolle

Ihmisen toiminnan vaikutus alkaa yleensä näkyä päivää tai kahta ennen asutuksen lähelle saapumista. Näin nytkin ja kävelenkin viimeiset puolitoista päivää vauhdilla, välillä myös tylsää mönkijäuraa pitkin, sillä mitään järkevämpääkään vaihtoehtoa ei ole. Parhaat paikat on jo nähty, nyt vain äkkiä pois. Lisäksi eväät ovat käymässä niin vähiin, että nopea eteneminen on siinäkin mielessä hyväksi. Nälkä on viimepäivinä taas yltynyt ja mieleen palaavat jatkuvasti Tana brun ruokakauppojen herkut. Erityisesti norjalaiset äklönmakeat jättimuffinsit pyörivät ajatuksissa ja saavat jalat liikkumaan kahta vikkelämmin kohti Tenojokea. Viimeisenä aamuna herään ties kuinka aikaisin ja syön aamupalan, jonka jäljiltä ruokasäkissä on jäljellä enää pari kourallista soijarouhetta. Ilokseni löydän teltan läheltä kesän ensimmäiset hillat, jotka ovat yhtä lukuunottamatta vielä raakoja. Tämä kuitenkin lupaa hyvää seuraavaa etappia ajatellen.

Vihdoin puita! Kaksi viikkoa avotunturissa piisaavat vähäksi aikaa. Tässä uskollinen ylityskeppini suorittaa viimeisen palveluksensa pannuriukuna. Monikäyttöinen varuste! 

Viimeisenä päivänä 20 kilometrin marssi on nopea ja tehokas. Saavun Tana brun kylään 13. päivä heinäkuuta kello kolmen hujakoilla. Asfaltille astuessani aiemmin huomaamaton väsymys hyökyy nyt voimalla päälle. Kerään tahtomattani kylän kaduilla kummeksuvia katseita. Kaupan heijastavasta ikkunasta näen tähän syyn: en ole tuntea itseäni väsyneen, laihtuneen ja saastaisen olemuksen takaa. Marssin kauppaan ja siellä suoraan pakastealtaalle. Valitsen isoimman jäätelön ja matkalla kassalle nappaan mukaani vielä pari kauan haikailtua jättimuffinsia. Istahdan kauppakeskuksen aulaan syömään ja nollaamaan. Jos en olisi niin väsynyt, iloitsisin enemmän siitä, että selvisin perille vastuksista huolimatta ja aikataulussa. Vietin erämaassa 17 päivää ilman huoltoa, pitempään kuin koskaan aiemmin. Seuraava etappi tulee olemaan vielä viikon pidempi, mutta matkaa ei suinkaan kerry suhteellisesti yhtä paljon. Suurvaelluksen raskaimmat etapit ovat nyt takana, loppumatka on lomailua tähän etappiin verrattuna. Ennen tuota viidettä ja samalla vaelluksen viimeistä etappia on edessä pari päivää lepäilyä, syömistä ja toipumista täällä, Tenojoen laaksossa. Kerrankin ajatus lepopäivästä ihmisten ilmoilla tuntuu alusta pitäen oikein mukavalta.

Istuskelen vielä jonkin aikaa kauppakeskuksen penkillä ja tuumailen ostoslistaa iltaa varten. Ihovoiteita esittelevä kauppias pitää ständiään penkkini lähellä ja asiakkaiden puutteessa tulee innokkaasti esittelemään tuotteitaan. Kuulemma sisältävät Kuolleenmeren suolaa ja ovat hyväksi kuivalle ja rasittuneelle iholle. Tuoksukin on myyjän sanassa "lovely". Hymyilen ja sanon kohteliaasti, että ei tällä kertaa.

Suurvaelluksen muistelua: Pohjois-Finnmarkin tuntureilla, osa 1

Muistelokimarassa on vuorossa seuraavaksi Suurvaelluksen neljäs etappi Karasjoelta Tana brun kylään. Koska etapilta on paljon juttuja kerrottavana, jaan kertomuksen kahteen osaan.

Tuntureille!

Retken 40. aamu valkenee Váljohkan varressa. Takana on pari lepopäivää Karasjoella ja nyt matka jatkuu kohti retken karuimpia maastoja Pohjois-Finnmarkin tuntureille. Eväitä olen varannut tälle etapille 17 päiväksi.

Horisontissa nousevien tuntureiden taakse matka käy. Näissä maisemissa samaistuu helposti hobitteihin.

Neljännen etapin reitti. Tarkemmin karttaa pääsee tarkastelemaan tästä. Punaisella on merkitty tarinan ensimmäiseen osaan liittyvä reitti. Vihreällä on merkitty etapin loppuosa, josta seuraa oma tarinansa myöhemmin. Sinisillä markkereilla on taas merkitty muutamia tekstissä mainittuja paikkoja.

Ensimmäiset päivät ennen tunturiylängölle nousua ovat raskaita muunkin kuin rinkan osalta, sillä sää on tyyni ja lämmin ja sekös on sääskien mieleen. Koivumetsät ja niiden väliset suot tuntuvat loputtomilta. Kalvavesiäkään ei oikein ole ennen ylängölle nousua. Koivikkoa, koivikkoa, suota ja koivikkoa. Kuitenkin usko siihen, että pian pääsen nousemaan tuuliselle ja viileälle paljakalle parempien kalavesien ääreen, auttaa jaksamaan.

Kolmen päivän taivalluksen jälkeen ylitän viimeistä koivumetsien ja sääskien hallitsemaa laaksoa ennen kuin nousen puuttomalle paljakalle pariksi viikoksi. Mieli on jo korkealla, vaikka tuon pitkän ja kostean päivän iltana sääskiä tuntuu olevan enemmän kuin koskaan aiemmin tällä retkellä. Olen koko pitkän päivän ja illan hikoillut ja ollut sääskien syötävänä, nyt viimeinen nousu ja helpotus! Vaan kun ei. Paljakalla on aivan yhtä tyyntä ja sääskistä kuin alempanakin. Pystytän telttani sääskimyrskyn keskellä Ástejávren rantaan ja päätän köllötellä hetken teltassa, rauhassa.

Jäähyväiset koivikoille. Ensimmäisen kuvan isot tunturit ovat nyt, kaksi päivää myöhemmin, jo lähellä!

Tuona tuskaisen päivän yönä saan onnekseni jälleen kerran todeta, kuinka nopeasti kaikki voi luonnon armosta muuttua. Keräillessäni itseäni telttakankaat alkavat aivan yhtäkkiä lepattaa villisti. Kaakosta nousee navakka tuuli ja se pyyhkäisee kosteuden ja sääsket kerralla pois, hurraa! Kuinka hyvältä tuntuukaan kuljeksia ulkona viileässä tuulessa ilman takkia, lakkia ja tiukkaa huppua! Järvikin on armollinen ja antaa syötäväksi kaksi 40cm:n harjusta, joista toinen päätyy ruokakattilaan ja toinen suolattavaksi. Iltapuuhat sujuvatkin sitten leppoisasti samalla ihaillen horisonttia, jota tunturikoivut eivät enää peitä missään suunnassa.

Iltapuuhissa Ástejávren rannalla

 

Tunturiretkeilyä parhaimmillaan

Seuraavat päivät sujuvat mukavissa merkeissä ja vaihtelevassa säässä. Kuljen ensin Suoidnejohkan ja sitten Bissojohkan laaksoissa kohti pohjoista epävakaiden säiden vallitessa. Välillä aurinko paistaa ja tuulee, välillä sataa ja ukkostaa, välillä taas on vain kosteaa ja tyyntä. Yhtä kaikki, nautiskelen olostani paljakalla, vaikka kaipailenkin välillä nuotion ääreen. Ja mikäpä on nautiskellessa tämmöisissä maisemissa!  Jylhiä lumilaikkujen koristamia tuntureita kohoaa joka puolella, pienet kiemurtelevat purot virtaavat niiden rinteiltä alas isompiin jokiin ja kirkasvetiset järvet kimmeltävät auringonpaisteessa. Kelin salliessa istuskelen tai makoilen ties kuinka pitkiä aikoja paljakalla maisemia katsellen, ympäristöä aistien ja ajatuksiin vajoten.

Vaikka nautinkin olostani suuresti, en kuitenkaan koe olevani tässä karussa ympäristössä kotonani niin kuin metsissä. Täällä olen vain nöyrä vieras. Tieto siitä, kuinka nopeasti ja kuinka vaikeiksi olosuhteet voivat muuttua, pitää jatkuvaa mielen valmiustilaa yllä. Tämän tästä  silmät tarkastavat tuulenpuoleista horisonttia. Ei, ei näy myrskypilviä vieläkään. Nautitaan nyt hyvästä kelistä kun vielä voidaan, ennemmin tai myöhemmin kaikki muuttuu.

Ennen paljakalle nousua veistin viimeisestä koivupusikosta kahluukepin, jotta jokien ylitykset olisivat helpompia. Täällä ylityksissä ongelma ei useinkaan ole veden syvyys, vaan kova virta ja ajoittain todella liukkaat pohjakivet. Kepinkin kanssa täytyy välillä olla todella tarkkana, kun kivistä ei meinaa millään löytyä pitoa. Ylityksissä maltti on valttia!

 Näiden muutaman ensimmäisen tunturissa vietetetyn päivän erikoisin tapaus kävelee vastaan Bissojohkan varressa 18 jalalla. Kysymyksessä on eriskummallisin vaellusryhmä, jonka olen koskaan nähnyt. Ryhmä koostuu jo harmaapäisestä vanhasta miehestä ja neljästä koirasta, joilla jokaisella on iso reppu selässä. Isännällä itsellään on vain pieni päiväreppu. Norjankielen taitoni rajoittuu sanoihin "haade" ja "mjelkesjokolade", mutta onneksi mies puhuu hyvää englantia, niin kuin kaikki Norjassa. Herra kertoo olleensa koiriensa kanssa reissussa jo pari viikkoa ja ainakin viikko retkeä on vielä edessä. Koirat kuulemma kantavat lähes kaikki varusteet ja eväät. Kyselen paljon koirista ja mies vastaa mielellään ja perusteellisesti. Selvästi koirat ovat hänelle todella tärkeitä. Aikamme juteltuamme toivotamme lopulta toisillemme mukavaa reissua ja jatkamme matkaan eri suuntiin. Kun seurueesta näkyy kaukaisuudessa enää pystyssä liikkuva hahmo ja sen ympärillä epämääräistä hyörinää, käännyn ja nostan hattuani. Kova ukko, toivottavasti itsekin teen samassa iässä viikkoja kestäviä vaelluksia!

Teltan pystytystä Bissojohkan laaksossa. Tässä leirissä Illallisen ohjelma-osuudesta vastasi hirvi, joka käyskenteli rauhallisesti rantapusikoissa välittämättä minusta mitään. Kahlasipa se joestakin yli  niin että vesi pärskyi!

Rautuja! 

Jo useamman päivän ajan ovat pulleat raudut polskineet ajatusteni virrassa. Rautu on luultavasti Pohjolan erämaiden arvostetuin kala. Syynä siihen on tietysti sen herkullinen maku ja se vaiva, jonka saaliin eteen joutuu näkemään, ainakin näin vaeltavan virvelimiehen näkökulmasta. On käveltävä kauas tunturierämaihin ja kalastettava usein säätiloja uhmaten tuulessa ja sateessa kohmeisin käsin. Rautu on oikukas kala ja saaliin saaminen on paljolti tuuripeliä. Jos kala ei syö, se ei syö ja uistinta saa silloin heittää tuntikausia turhaan.

Nyt, etapin kuudentena aamuna, rautu syö. Koko kesäretken ensimmäisen raudun saan Bissojohkasta juuri, kun olen aikeissa lähteä jokilaaksosta kohti korkeampia maita. Rautu on taimentakin voimakkaampi kala ja myös tämä yksilö taistelee raivoisasti. Mielessä käväisee jälleen myös sääli kun punakylkinen kala ilmestyy syvyyksistä näkyviin evien valkoiset reunat hohtaen, koukut kidassa. Tieto lisäruoasta kuitenkin lämmittää mieltä ja pian asettelenkin 40cm:n kalan rinkkani sivutaskuun. Myöhemmin päivällä juhlistan ensimmäistä rautua juhlalounaalla, eli pottumuusi-kalamössöllä. Retkikaasua on säästettävä ja siksi kaasua käyttäessäni keitän aina kalat paistamisen sijaan. Lounas maistuu taivaalliselta, osansa siinä on varmasti myös kalalajin vaihtumisella. Vaihtelu virkistää.

Illalla kiipeän korkealle ylängölle erään pienen tunturijärven rannalle. Olen marssinut jo kuusi päivää ja aion viettää lepopäivää tällä järvellä, joka toivon mukaan suo lisää rasvaisia rautuja. Aurinko paistaa, mutta voimakas etelätuuli pitää kelin viileänä. Perustan leirin ja lähden kalalle. Syöntiä on ja saankin pari hyvän kokoista rautua ruokakaloiksi. Toinen menee suolaan ja toinen pannuun. Syön kalan kanssa nuudeleita ja aamulla likoon laittamiani kasviksia, jotka jäivät lounaalla syömättä. Nautiskeltuani 1,5 L mössöä olo on hyvä ja uni tulee äkkiä huolimatta kovasta tuulesta, joka pieksää telttakankaita. Huomenna sitten lepopäivä ja raudun pyyntiä!

Lumikasoista saa rakennettua kätevästi "jääkaapin" voi- ja pölsevarastoille. Kahluukeppi soveltuu hyvin myös kovan lumen murskaamiseen.

Jännitystä elämään

Herään yöllä. Unenpöpperössä huomaan ensin, että sisäteltta on kummallisen muotoinen. Kun ajatus nytkähtää liikkelle, alkaa syke nousta. Tuuli on yön aikana sekä voimistunut että kääntynyt sivutuuleksi. Tuulen voimasta sisäteltta painuu toisesta laidasta lähes lyttyyn niin, että toinen kaari on suorastaan karmaisevalla mutkalla, murtumispisteessä. Singahdan ulos teltasta kuin porsas karsinasta. Kuten epäilinkin, kaarta vastaava maakiila on irronnut tuulen voimasta. Korjaan asian ja kannan kiviä kaikkien kiilojen päälle, jottei tämä toistu. Huokaisen helpotuksesta, menen telttaan ja kertaan varalta kaarenkorjausohjeet. Tuuli kurittaa telttaa hurjemmin nyt kun se puhaltaa sivusta. Tunnen, että päätä hieman pyörryttää ja heikottaa, ilmeisesti tuulessa heiluva teltta tekee merisairaaksi. Koteloidun takaisin makuupussiin ja suuntaan taas unten maille.

On lähes uskomatonta, miten raudut voivat elää ja kasvaa isoiksi näin karuissa paikoissa.

Aamulla päivä ja todellisuus valkenevat. Kroppa on voimaton kuin liikakeitetty spagetti ja pian tuleekin kiire ulos. Ei tämä ole merisairautta vaan vanha kunnon mahatauti. Ne eilispäivän kasvikset..., olisihan ne pitänyt tajuta jättää syömättä. Tällainen hölmöily ärsyttäisi, jos vain jaksaisi ärsyyntyä. Vaan tehty mikä tehty, syöty mitä syöty. Eipä tässä kuitenkaan hätää ole. Mahatauti hoituu todennäköisesti vedellä, suoloilla ja ajalla. Odotellaan vaan, ei tämä tästä enää pahemmaksi mene.

Päivä kuluu pääasiassa maantasossa vessa- ja vedenhakureissuja lukuunottamatta. Onneksi keli on hyvä, joten ulkonakin voi makoilla. Iltaa kohti olo sen verran paranee, että huvittaa jo syödä jotain. Edellisiltana suolaamani rautu tulee nyt tarpeeseen. Seuraava päivä on hieman edellistä parempi, mutta edelleen heikko, spagettivertauskuvalla jatkaen al dente. Kolmantena päivänä sairastumisesta olo on jälleen edellispäivää parempi ja harkitsen hetken jo liikkeelle lähtöä. Sää on kuitenkin niin karsea, että päätän olla lähtemättä. Hurja pohjoistuuli, kaatosade ja alle 100 metrin näkyvyys ei kuulosta hyvältä yhdistelmältä tunturissa, etenkään toipilaalle. Illalla nukkumaan mennessä esitän ilmojen haltijalle toiveen paremmasta kelistä, koska huomenna alkaa olla jo pieni pakko lähteä liikkeelle.

 Sakeimpien sumujen aikana saa olla vedenhakureissuilla tarkkana, jotta löytää järven rannasta takaisin teltalle.

Kolmen päivän makaamisen jälkeen herään aamulla auringonpaisteeseen! En voi uskoa sitä todeksi! Ryntään ulos ja kuinka ollakaan! Taivas on kirkkaan sininen, ei pilveäkään missään. Nyt kävi tuuri! Tekee mieli melkein hyppiä riemusta. Olo on edelleen hutera, mutta tällä kelillä tohtii lähteä jälleen eteenpäin, nyt kohti länttä.

Mahataudin jälkitautina aikataulupaine alkaa kehittyä mielessäni. Karasjoelta lähdöstä on kulunut nyt 9 päivää. Ruokaa on ilman säännöstelyä vielä 8 päiväksi ja matkaa on jäljellä vielä pitkästi toistasataa kilometriä. Lepopäiviä ei enää ole vara pitää. Lisäksi mahatauti kulutti paljon voimia ja se tuleekin näkymään kävelykunnossa ainakin pari päivää. Edessä on säästä ja maastoista riippuen enemmän tai vähemmän raskas taival...