torstai 3. marraskuuta 2016

Suurvaelluksen muistelua: Pohjois-Finnmarkin tuntureilla, osa 1

Muistelokimarassa on vuorossa seuraavaksi Suurvaelluksen neljäs etappi Karasjoelta Tana brun kylään. Koska etapilta on paljon juttuja kerrottavana, jaan kertomuksen kahteen osaan.

Tuntureille!

Retken 40. aamu valkenee Váljohkan varressa. Takana on pari lepopäivää Karasjoella ja nyt matka jatkuu kohti retken karuimpia maastoja Pohjois-Finnmarkin tuntureille. Eväitä olen varannut tälle etapille 17 päiväksi.

Horisontissa nousevien tuntureiden taakse matka käy. Näissä maisemissa samaistuu helposti hobitteihin.

Neljännen etapin reitti. Tarkemmin karttaa pääsee tarkastelemaan tästä. Punaisella on merkitty tarinan ensimmäiseen osaan liittyvä reitti. Vihreällä on merkitty etapin loppuosa, josta seuraa oma tarinansa myöhemmin. Sinisillä markkereilla on taas merkitty muutamia tekstissä mainittuja paikkoja.
Ensimmäiset päivät ennen tunturiylängölle nousua ovat raskaita muunkin kuin rinkan osalta, sillä sää on tyyni ja lämmin ja sekös on sääskien mieleen. Koivumetsät ja niiden väliset suot tuntuvat loputtomilta. Kalvavesiäkään ei oikein ole ennen ylängölle nousua. Koivikkoa, koivikkoa, suota ja koivikkoa. Kuitenkin usko siihen, että pian pääsen nousemaan tuuliselle ja viileälle paljakalle parempien kalavesien ääreen, auttaa jaksamaan.

Kolmen päivän taivalluksen jälkeen ylitän viimeistä koivumetsien ja sääskien hallitsemaa laaksoa ennen kuin nousen puuttomalle paljakalle pariksi viikoksi. Mieli on jo korkealla, vaikka tuon pitkän ja kostean päivän iltana sääskiä tuntuu olevan enemmän kuin koskaan aiemmin tällä retkellä. Olen koko pitkän päivän ja illan hikoillut ja ollut sääskien syötävänä, nyt viimeinen nousu ja helpotus! Vaan kun ei. Paljakalla on aivan yhtä tyyntä ja sääskistä kuin alempanakin. Pystytän telttani sääskimyrskyn keskellä Ástejávren rantaan ja päätän köllötellä hetken teltassa, rauhassa.

Jäähyväiset koivikoille. Ensimmäisen kuvan isot tunturit ovat nyt, kaksi päivää myöhemmin, jo lähellä!

Tuona tuskaisen päivän yönä saan onnekseni jälleen kerran todeta, kuinka nopeasti kaikki voi luonnon armosta muuttua. Keräillessäni itseäni telttakankaat alkavat aivan yhtäkkiä lepattaa villisti. Kaakosta nousee navakka tuuli ja se pyyhkäisee kosteuden ja sääsket kerralla pois, hurraa! Kuinka hyvältä tuntuukaan kuljeksia ulkona viileässä tuulessa ilman takkia, lakkia ja tiukkaa huppua! Järvikin on armollinen ja antaa syötäväksi kaksi 40cm:n harjusta, joista toinen päätyy ruokakattilaan ja toinen suolattavaksi. Iltapuuhat sujuvatkin sitten leppoisasti samalla ihaillen horisonttia, jota tunturikoivut eivät enää peitä missään suunnassa.

Iltapuuhissa Ástejávren rannalla

 

Tunturiretkeilyä parhaimmillaan


Seuraavat päivät sujuvat mukavissa merkeissä ja vaihtelevassa säässä. Kuljen ensin Suoidnejohkan ja sitten Bissojohkan laaksoissa kohti pohjoista epävakaiden säiden vallitessa. Välillä aurinko paistaa ja tuulee, välillä sataa ja ukkostaa, välillä taas on vain kosteaa ja tyyntä. Yhtä kaikki, nautiskelen olostani paljakalla, vaikka kaipailenkin välillä nuotion ääreen. Ja mikäpä on nautiskellessa tämmöisissä maisemissa!  Jylhiä lumilaikkujen koristamia tuntureita kohoaa joka puolella, pienet kiemurtelevat purot virtaavat niiden rinteiltä alas isompiin jokiin ja kirkasvetiset järvet kimmeltävät auringonpaisteessa. Kelin salliessa istuskelen tai makoilen ties kuinka pitkiä aikoja paljakalla maisemia katsellen, ympäristöä aistien ja ajatuksiin vajoten.


Vaikka nautinkin olostani suuresti, en kuitenkaan koe olevani tässä karussa ympäristössä kotonani niin kuin metsissä. Täällä olen vain nöyrä vieras. Tieto siitä, kuinka nopeasti ja kuinka vaikeiksi olosuhteet voivat muuttua, pitää jatkuvaa mielen valmiustilaa yllä. Tämän tästä  silmät tarkastavat tuulenpuoleista horisonttia. Ei, ei näy myrskypilviä vieläkään. Nautitaan nyt hyvästä kelistä kun vielä voidaan, ennemmin tai myöhemmin kaikki muuttuu.

Ennen paljakalle nousua veistin viimeisestä koivupusikosta kahluukepin, jotta jokien ylitykset olisivat helpompia. Täällä ylityksissä ongelma ei useinkaan ole veden syvyys, vaan kova virta ja ajoittain todella liukkaat pohjakivet. Kepinkin kanssa täytyy välillä olla todella tarkkana, kun kivistä ei meinaa millään löytyä pitoa. Ylityksissä maltti on valttia!

 Näiden muutaman ensimmäisen tunturissa vietetetyn päivän erikoisin tapaus kävelee vastaan Bissojohkan varressa 18 jalalla. Kysymyksessä on eriskummallisin vaellusryhmä, jonka olen koskaan nähnyt. Ryhmä koostuu jo harmaapäisestä vanhasta miehestä ja neljästä koirasta, joilla jokaisella on iso reppu selässä. Isännällä itsellään on vain pieni päiväreppu. Norjankielen taitoni rajoittuu sanoihin "haade" ja "mjelkesjokolade", mutta onneksi mies puhuu hyvää englantia, niin kuin kaikki Norjassa. Herra kertoo olleensa koiriensa kanssa reissussa jo pari viikkoa ja ainakin viikko retkeä on vielä edessä. Koirat kuulemma kantavat lähes kaikki varusteet ja eväät. Kyselen paljon koirista ja mies vastaa mielellään ja perusteellisesti. Selvästi koirat ovat hänelle todella tärkeitä. Aikamme juteltuamme toivotamme lopulta toisillemme mukavaa reissua ja jatkamme matkaan eri suuntiin. Kun seurueesta näkyy kaukaisuudessa enää pystyssä liikkuva hahmo ja sen ympärillä epämääräistä hyörinää, käännyn ja nostan hattuani. Kova ukko, toivottavasti itsekin teen samassa iässä viikkoja kestäviä vaelluksia!

Teltan pystytystä Bissojohkan laaksossa. Tässä leirissä Illallisen ohjelma-osuudesta vastasi hirvi, joka käyskenteli rauhallisesti rantapusikoissa välittämättä minusta mitään. Kahlasipa se joestakin yli  niin että vesi pärskyi!

Rautuja! 

Jo useamman päivän ajan ovat pulleat raudut polskineet ajatusteni virrassa. Rautu on luultavasti Pohjolan erämaiden arvostetuin kala. Syynä siihen on tietysti sen herkullinen maku ja se vaiva, jonka saaliin eteen joutuu näkemään, ainakin näin vaeltavan virvelimiehen näkökulmasta. On käveltävä kauas tunturierämaihin ja kalastettava usein säätiloja uhmaten tuulessa ja sateessa kohmeisin käsin. Rautu on oikukas kala ja saaliin saaminen on paljolti tuuripeliä. Jos kala ei syö, se ei syö ja uistinta saa silloin heittää tuntikausia turhaan.

Nyt, etapin kuudentena aamuna, rautu syö. Koko kesäretken ensimmäisen raudun saan Bissojohkasta juuri, kun olen aikeissa lähteä jokilaaksosta kohti korkeampia maita. Rautu on taimentakin voimakkaampi kala ja myös tämä yksilö taistelee raivoisasti. Mielessä käväisee jälleen myös sääli kun punakylkinen kala ilmestyy syvyyksistä näkyviin evien valkoiset reunat hohtaen, koukut kidassa. Tieto lisäruoasta kuitenkin lämmittää mieltä ja pian asettelenkin 40cm:n kalan rinkkani sivutaskuun. Myöhemmin päivällä juhlistan ensimmäistä rautua juhlalounaalla, eli pottumuusi-kalamössöllä. Retkikaasua on säästettävä ja siksi kaasua käyttäessäni keitän aina kalat paistamisen sijaan. Lounas maistuu taivaalliselta, osansa siinä on varmasti myös kalalajin vaihtumisella. Vaihtelu virkistää.

Illalla kiipeän korkealle ylängölle erään pienen tunturijärven rannalle. Olen marssinut jo kuusi päivää ja aion viettää lepopäivää tällä järvellä, joka toivon mukaan suo lisää rasvaisia rautuja. Aurinko paistaa, mutta voimakas etelätuuli pitää kelin viileänä. Perustan leirin ja lähden kalalle. Syöntiä on ja saankin pari hyvän kokoista rautua ruokakaloiksi. Toinen menee suolaan ja toinen pannuun. Syön kalan kanssa nuudeleita ja aamulla likoon laittamiani kasviksia, jotka jäivät lounaalla syömättä. Nautiskeltuani 1,5 L mössöä olo on hyvä ja uni tulee äkkiä huolimatta kovasta tuulesta, joka pieksää telttakankaita. Huomenna sitten lepopäivä ja raudun pyyntiä!

Lumikasoista saa rakennettua kätevästi "jääkaapin" voi- ja pölsevarastoille. Kahluukeppi soveltuu hyvin myös kovan lumen murskaamiseen.

Jännitystä elämään

Herään yöllä. Unenpöpperössä huomaan ensin, että sisäteltta on kummallisen muotoinen. Kun ajatus nytkähtää liikkelle, alkaa syke nousta. Tuuli on yön aikana sekä voimistunut että kääntynyt sivutuuleksi. Tuulen voimasta sisäteltta painuu toisesta laidasta lähes lyttyyn niin, että toinen kaari on suorastaan karmaisevalla mutkalla, murtumispisteessä. Singahdan ulos teltasta kuin porsas karsinasta. Kuten epäilinkin, kaarta vastaava maakiila on irronnut tuulen voimasta. Korjaan asian ja kannan kiviä kaikkien kiilojen päälle, jottei tämä toistu. Huokaisen helpotuksesta, menen telttaan ja kertaan varalta kaarenkorjausohjeet. Tuuli kurittaa telttaa hurjemmin nyt kun se puhaltaa sivusta. Tunnen, että päätä hieman pyörryttää ja heikottaa, ilmeisesti tuulessa heiluva teltta tekee merisairaaksi. Koteloidun takaisin makuupussiin ja suuntaan taas unten maille.

On lähes uskomatonta, miten raudut voivat elää ja kasvaa isoiksi näin karuissa paikoissa.

Aamulla päivä ja todellisuus valkenevat. Kroppa on voimaton kuin liikakeitetty spagetti ja pian tuleekin kiire ulos. Ei tämä ole merisairautta vaan vanha kunnon mahatauti. Ne eilispäivän kasvikset..., olisihan ne pitänyt tajuta jättää syömättä. Tällainen hölmöily ärsyttäisi, jos vain jaksaisi ärsyyntyä. Vaan tehty mikä tehty, syöty mitä syöty. Eipä tässä kuitenkaan hätää ole. Mahatauti hoituu todennäköisesti vedellä, suoloilla ja ajalla. Odotellaan vaan, ei tämä tästä enää pahemmaksi mene.

Päivä kuluu pääasiassa maantasossa vessa- ja vedenhakureissuja lukuunottamatta. Onneksi keli on hyvä, joten ulkonakin voi makoilla. Iltaa kohti olo sen verran paranee, että huvittaa jo syödä jotain. Edellisiltana suolaamani rautu tulee nyt tarpeeseen. Seuraava päivä on hieman edellistä parempi, mutta edelleen heikko, spagettivertauskuvalla jatkaen al dente. Kolmantena päivänä sairastumisesta olo on jälleen edellispäivää parempi ja harkitsen hetken jo liikkeelle lähtöä. Sää on kuitenkin niin karsea, että päätän olla lähtemättä. Hurja pohjoistuuli, kaatosade ja alle 100 metrin näkyvyys ei kuulosta hyvältä yhdistelmältä tunturissa, etenkään toipilaalle. Illalla nukkumaan mennessä esitän ilmojen haltijalle toiveen paremmasta kelistä, koska huomenna alkaa olla jo pieni pakko lähteä liikkeelle.

 Sakeimpien sumujen aikana saa olla vedenhakureissuilla tarkkana, jotta löytää järven rannasta takaisin teltalle.
Kolmen päivän makaamisen jälkeen herään aamulla auringonpaisteeseen! En voi uskoa sitä todeksi! Ryntään ulos ja kuinka ollakaan! Taivas on kirkkaan sininen, ei pilveäkään missään. Nyt kävi tuuri! Tekee mieli melkein hyppiä riemusta. Olo on edelleen hutera, mutta tällä kelillä tohtii lähteä jälleen eteenpäin, nyt kohti länttä.

Mahataudin jälkitautina aikataulupaine alkaa kehittyä mielessäni. Karasjoelta lähdöstä on kulunut nyt 9 päivää. Ruokaa on ilman säännöstelyä vielä 8 päiväksi ja matkaa on jäljellä vielä pitkästi toistasataa kilometriä. Lepopäiviä ei enää ole vara pitää. Lisäksi mahatauti kulutti paljon voimia ja se tuleekin näkymään kävelykunnossa ainakin pari päivää. Edessä on säästä ja maastoista riippuen enemmän tai vähemmän raskas taival...




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti