sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Suurvaelluksen muistelua: luonnon ruokakomerolla, osa 1


Viimeinen etappi käynnistyy! Edessä on 24 päivää eräseikkailua Norjassa sekä Suomessa Vätsärin erämaassa. Tämän etapin teemana on luonnonruoalla selviäminen, sillä luotan nyt huomattavasti enenmmän hyvään kalaonneen ja tänä vuonna aikaisin kypsyviin marjoihin. Etapin keskivaiheilla saan myös retkelle seuraa, kun veljeni liittyy mukaani Neidenistä. Edessä on Suurvaelluksen huipennus!


Kaksi lepopäivää Tenojoella tekevät eetvarttia. Majoitun Skiippagurrassa poikkeuksellisen viihtyisällä leirintäalueella. Majapaikastani on noin 4km Tana brun kylään, jossa käyn molempina päivinä ruokakaupassa. Pääsen myös käyttämään kerrankin kunnolla tietokonetta kylän kirjastossa. Päivitän kuulumisia blogiin ja hoidan tulevaan lukukauteen liittyviä koulujuttuja. Normaalielämän asiat alkavat pikkuhiljaa hiipiä tietoisuuteen ja samalla alkaa käydä selväksi se, että tämäkin retki loppuu joskus. Viimeinen etappi on jo käsillä ja vaellusta on jäljellä enää 24 päivää. Surullista, mutta päätän ottaa ilon irti viimeisestä etapista. Poikkeuksellinen kokemus onkin luvassa, sillä en ole koskaan ollut näin kauan yhtä mittaa vaelluksella ilman huoltoa.

Tekstissä kuvatun osuuden reitti. Tarkemmin karttaa pääsee tarkastelemaan tästä.


Heinäkuun 16. päivän aamuna pakkaan kamani ja heitän rinkan selkään. Kuten jokaisen aiemman etapin alussa, saan jälleen lähteä matkaan lämpimässä aurinkoisessa kelissä. Kävelen hetken tien piennarta ennen kuin siirryn takaisin metsään, kotiin. Vaikka takana onkin kaksi rasvalla ja sokerilla kyllästettyä lepopäivää, tunnen päivän edetessä, että en ole täysin palautunut edellisen etapin rasituksista. Rinkka painaa ja taukoja täytyy pitää usein. Iltaa kohti sää jälleen huononee. Ensimmäiseten pisaroiden laskeutuessa päätän jo leiriytyä Rávdovárrin kupeeseen. Kalareissun jälkeen sää tuo edellisen etapin muistot mieleen. Olen taas paljakalla kaatosateessa ja hernerokkasumussa pohjoistuulen piestessä telttaa. Valmistaudun henkisesti jo siihen, että vietän taas viikon koiranilmassa.



Hilloja!


Jälleen erämaa näyttää yllätyksellisyytensä, sillä seuraavat päivät saankin vaeltaa kerrassaan hienossa säässä. Aurinko paistaa, etelätuuli puhaltelee sääsket pois ja taivas on kirkkaan sininen. Lämmin sää tuntuu uskomattoman hyvältä, aivan kuin en olisi koko kesänä aurinkoa nähnytkään. Parasta näissä päivissä on kuitenkin se, että luonnon karkkikaupan ovet ovat aukeamassa! Nimittäin hillat ovat pian kypsymässä! Täällä hilloja löytyy kallioiden notkelmissa tai muissa suojaisissa paikoissa olevilta suotilkuilta. Näitä pieniä suoläimäreitä tulee kulkiessa vastaan aina silloin tällöin. Jotkin mättäät ovat aivan täynnä hilloja, mutta lähes kaikki ovat vielä raakoja. Tällöin joudun vain kävelemään harmitellen ohi ja haaveillen siitä päivästä, jolloin samanlaisessa paikassa kaikki ovat kypsiä.

Parin vuorokauden päästä tämä päivä viimein koittaa. On mahdotonta kuvata sitä tunnetta, joka valtaa mielen, kun kahden kuukauden kävelyn ja eväiden pihtaamisen jälkeen eteen levittäytyy kymmeniä pieniä mättäitä, joissa loistaa kypsiä kullanvärisiä hilloja enemmän kuin jaksaa syödä. Tällaisessa paikassa pitäisi varmaan hetkeksi ottaa hattu päästä ja ajatella kiitollisia ajatuksia sen sijaan, että heittää rinkan jängälle ja ryntää juoksujalkaa suolle kauhomaan luonnon karkkeja kaksin käsin nälkäiseen kitaan. Kaipa ne kiitokset jälkikäteenkin perille menevät.

Näille luonnon karkeille ei vedä vertoja edes voilla päällystetty suklaa!

 Maastot Tenojoen ja Neidenin välillä ovat pääasiassa raskaita kulkea. Korkeita tuntureita tai tasankoja ei ole. Sen sijaan maasto on täynnä jyrkkärinteisiä kivien rakkuloittamia mäkiä ja vaaroja. Kuljen jatkuvasti joko jyrkkää ylä- tai alamäkeä, jos en satu olemaan suolla. Näin matkanteosta tulee lämpimässä säässä ja raskaan rinkan alla hikistä puuhaa. Tästä toki saan hyvän tekosyyn pitää paljon hillataukoja. Vaikeissa maastoissa on sekin hyvä puoli, että ihmisen toiminnan jälkiä ei näy. Kukapa nyt olisi niin hölmö että tämmöisessä paikassa retkeilisi...

Ensimmäisten päivien aikana eniten huomiotani kiinnittävät kuolleet metsät, ilmeisesti tunturimittarin jäljiltä. Päiväkausia vaellan aavemaisten lahoavien koivikoiden keskellä. On uskomatonta katsella korkealta vaaralta, miten joka suunnassa silmänkantamattomiin näkyy vain kuolleita puita muuten vihertävää maastoa vasten. Vastapainona näille kuolemankankaille on mukava nähdä, miten uusia koivuntaimia nousee maasta sieltä täältä. Voi vain arvailla, kuinka kauan vie aikaa ennen kuin metsä on palautunut ennalleen, tai miksi se nyt ilmastonmuutoksen pyörteissä muuttuukaan.

Kuolleita metsiä niin kauas kuin silmä kantaa.


Otin Tana brusta kevennetyt eväät noin kahdeksi viikoksi ja lisäksi riisiä ja pottumuusijauhetta vielä 10 kalalounaan ja -päivällisen tarpeiksi. Kalaa olisi siis mukava saada vähintään tämän verran, mielellään tietysti enemmänkin. Kalaa tuleekin alkumatkasta todella hyvin ja eväitä säästyy. Rinkastani syön lounaaksi ja päivälliseksi lähinnä riisiä. Eväiden riittäminen Nellimiin asti alkaa näyttää mahdolliselta. Hillojen myötä keksi- ja suklaavarastotkin ovat säästyneet verotukselta. Tätä menoahan eväitä saattaa jäädä jopa yli...
 

Aamupalan jatkoa Juggejávrella.

Kalajuttu


Eräänä iltana saavun Gearretjávren rantaan leiriin. Ukkosrintama pyyhkäisi päivällä yli ja sen jäljiltä keli on lämmin, lähes kuuma. Tuttuun tapaan valmistelen leirin ja lähden kalalle. Järvi on olemukseltaan "inarimainen" siinä mielessä, että rannat ovat täynnä kiviä ja kallioita. Rannat ovat kuitenkin harmillisesti todella matalat eikä se lupaa hyvää kalamiehelle. ´Virvelöin jonkin aikaa mutta odotusten mukaisesti kaloista ei näy merkkiäkään, ainoastaan tuuman mittaisia kalanpoikasia näkyy rantavedessä. Luovutan ja tyydyn kalattomaan kaalipataan. Järvi on sen verran korkealla, ettei puita ole, joten olen kaasukeittimen varassa. Iltapuuhien eli hampaidenpesun, päiväkirjan kirjoittamisen ja lukemisen jälkeen siirryn unten maille.

Tapojeni vastaisesti herään yöllä. Tunnelma on jotenkin outo. Vilkaisen teltan pohjoiseen osoittavasta tuuletusaukosta ja syy selviää. Aurinko on juuri nyt horisontissa näkyvän vaaran takana ja se luo erikoisen ja tunnelmallisen valaistuksen. Yötön yö on nähtävästi tulossa päätökseensä. On täysin tyyntä ja taivas on pilvetön, joten en voi vastustaa kiusausta lähteä ulos. Pian aurinko tulisi vaaran takaa taas näkyviin ja maaginen hetki olisi menetetty. Ulos siis! Nappaan mukaani kameran sekä virvelin ja lähden rantaan. 

Yöllä Gearretjávrella.
 Ilmassa on ripaus syksyn tuoksua, jota ilman viileys vielä korostaa. Lapin lyhyt kesä on kai lähestymässä loppuaan. Muutama kuikka uiskentelee tyynellä järvellä ja ne jättävät jälkeensä hentoja aaltoja. Taivaan tumma sini heijastuu vedestä aivan kuin järvessä olisi toinen taivas. Koko pohjoinen taivaanranta hohtaa kullankeltaisena. Sääsket pitävät sentään seuraa, jottei tunnelma mene liian idylliseksi.

Aikani kallioilla istuskeltuani ja valokuvattuani ryhdyn kalastamaan. Kiertelen rantoja ja heittelen uistinta ahkerasti, mutta kaloista ei näy merkkiäkään. Kokeilen lukuisia uistimia, mutta mikään ei toimi. Aurinkokin tulee jossakin vaiheessa taas esiin vaaran takaa. Toivon jo hiipuessa vaihdan vielä kerran uistinta ja lähden jo takaisin kohti leiriä. Heitän uistinta sieltä täältä kun sopiva paikkaa vastaan tulee. Eräällä sileällä kalliolla sitten viimein tärppää. Vavassa tuntuu heti, että ei tämä mikään mahtikala ole. Kala osoittautuu 30cm:n taimeneksi. Tuon kokoinen taimen on erinomainen ruokakala, koska sen voi vielä syödä ruotoineen päivinineen. Onpahan sentään jotain. Heitän toisen kerran ja samassa on taas kala kiinni. Nopean väsyttelyn jälkeen kalliolla makaa taimenen seurana n. 35cm:n rautu. Tulisikohan vielä? Heitän kolmannen kerran ja taas! Uistin ehti olla vedessä tuskin viittä sekuntia, uskomaton syönti! Tällä kertaa kala tuntuu jo vähän isommalta. Totta tosiaan, 40cm:n rautu päätyy nyt ruokalistalle. Nyt pitää jo vähän miettiä. Isoimmasta kalasta tulisi hyvä suolakala ja kaksi muuta voisi syödä samantien. Vieläkö uskaltaa heittää? Turhaan ei tietystikään saa pyytää yhtään kalaa. Mahan kehotuksesta päädyn heittämään vielä kerran. Kuten aiemminkin, kala on samantien kiinni. Nyt siiman päässä on jo kunnolla voimaa ja väsyttelyssä menee aikaa. Lopulta 45cm:n rautu ilmestyy rantaveteen ja kääntyessään väsymyksestä kyljelleen kahmaisen sen käteeni. Katsellessani saalistani kalliolla olen hämmästynyt. En ole koskaan aiemmin tällaista syöntiä kokenut. Nyt ei varmasti enää yhtään heittoa!

Kalareissun jälkeen valmistelen ruhtinaallisia kalakestejä rantakallioilla leirini edustalla. Kalojen perkkaus, suolakalan valmistelu ja kalojen keittäminen vie aikaa, mutta eipä sillä mitään väliä ole. Puuhastelen kauniissa kesäyössä suupielet korvissa pelkästä olemisen riemusta. Valtava lisäruoka-annos on tietysti sekin omiaan nostattamaan mielialaa.  

Uistinta pelastamassa.

Niksi

Gearretjávri on yksi kolmesta suuresta järvestä alueella, kaksi muuta ovat Gárddajávri ja Vuosttamusjávri. Aion kulkea näiden "Suurten järvien" eteläpuolelta, mutta olen hieman huolestunut, sillä kartoissani järvistä laskee joet etelään ja niiden varsilla levittäytyvät valtavat suoalueet. Aion yhden päivän aikana päästä ylitse näistä kolmesta joesta. En oikein tiedä mitä odottaa. Valmistaudun henkisesti suossa rämpimiseen, uimiseen ja ylipäätään kunnon ylitys-actioniin.

Olen vaelluspuuhien myötä oppinut huomaamaan, että usein järvestä tai järveen laskeva joki on helppo ylittää aivan jokisuulta. Lukuisia kertoja olen välttänyt uimisen tai hankalamman asteen kahlaamisen tällä niksillä.

Päätän kokeilla tälläkin kertaa ylityksiä aivan jokisuilta. Ensimmäinen Gearretjávresta laskeva joki on kuiva puropahanen eikä tuota ongelmia. Samaten toinen joki on vain onneton liru. Kolmas sen sijaan on kunnon joki. Etelään avautuvat laajat suot, jossa 5-10 metriä leveä joki mutkittelee ja virtaa hitaasti niin, ettei näköpiirissä ole toivoakaan kahluupaikasta. Kuitenkin juuri jokisuulla on paikka, josta pääsee kiveltä kivelle hyppimällä yli kuivin jaloin, kumisaappailla tietystikin. Istuskelen hetken rantapusikossa ja kuvittelen, kuinka hauskaa olisi ollut ylittää joki muutama sata metriä alempaa. Joskus näköjään onnistuukin nämä hommat, kun on ensin tarpeeksi monesti tyrinyt...

Auringonlaskuun on hyvä päättää päivä.

Eipä ainakaan palele

Suurten järvien jälkeen, etapin seitsemäntenä aamuna pakkaan leirini Stuorrarohtojávren rannalla ja suuntaan kaakkoon kohti Näätämöjokea. Olen aikatauluani edellä ainakin puolitoista päivää, joten ehdin hyvin veljeäni vastaan Neideniin. Päätän käyttää ylimääräisen ajan parhaalla mahdollisella tavalla, eli kalastamalla ja hilloja etsimällä.

Yön aikana sää jälleen muuttui. Nyt on lämmin, kuuma suorastaan. Paita kastuu hiestä jo leiriä purkaessa. Nihkeä päivä on luvassa. Olen kuitenkin huolestuneempi kalantulosta. Edellisiltana syönti oli surkea ja pelkään että helteen myötä asia ei ainakaan parane. Ja näinhän siinä myös käy. Kalastan aamupäivällä useasta järvestä, mutta kaloista ei ole kerrassaan mitään merkkejä. Aivan kuin kaikki vedet olisivat kuolleita. Pakostakin alan ajattelemaan, että olenko tehnyt jotain väärin? Onko Ahti suuttunut vai kesälomilla? Pitäisikö Ahtia lepytellä uhraamalla jotain? Rinkastani ei vaan taida löytyä kovin jumalaisia uhrilahjoja. Ehkä kourallinen couscousta liikenisi.

Tulevaisuus näyttääkin yhtäkkiä aiempaa vähäkalorisemmalta. En ole kuitenkaan kovin huolissani vielä tässä vaiheessa, vaikka eväiden riittäminen Nellimiin asti on myös uhattuna. Sinne on kuitenkin vielä parin viikon matka. Tuntuu siltä, että kroppa ja mieli ovat jotenkin tottuneet jatkuvaan nälkään eikä se enää ole mikään ongelma vaan paremminkin perustila. Luulen, että myöskin tukeutuminen luonnonruokaan tekee nälän sietämisen helpommaksi. Silloin syödään kun syödään ja jos ei kalaa tule niin ei tule. 



Vilvoittelua puronvarressa. Helteen myötä sääsket katosivat tykkänään. 

Läkähdyttävä kuumuus kiusaa matkantekoani kolme päivää. Kiitän onneani siitä, että olen reilusti aikataulustani edellä ja voin kävellä puolikkaita päiviä. Lähden liikkeelle aikaisin aamulla, niin että päivän kuumimpaan aikaan olen jo perillä ja voin hakeutua vilvoittelemaan jonkin kallion kylkeen kuin gekko konsanaan. Säilytän voi- ja meetvurstivarastoja puroissa kuivasäkkiin pakattuina, jotta ne eivät pilaantuisi käsiin. Iltapäivisin ja iltaisin kalastan minkä jaksan, mutta syönti jatkuu surkeana.  Joka päivä vaiva kuitenkin ennemmin tai myöhemmin palkitaan ja jotain ruoan jatkoa päätyy pannuun.

Myöhemmin kuulin, että lämpimimpänä päivänä oli Utsjoella mitattu 29 astetta lämmintä. Ei ihme, että voi meni vähän pehmeäksi. Niin meni kyllä mieskin.

Yhdeksän päivää Tenojoelta lähdön jälkeen pakkaan iltapäivällä leirini Hirsajávren rannassa ja lähden marssimaan kohti Neideniä. Yöllisen ukkosen jälkeen helle on vihdoin helpottanut ja lämpötila on taas inhimillinen. Yksinvaellus päättyy pian hetkeksi, kun veljeni liittyy viikoksi seuraani Neidenistä. Kulkiessani Näätämöjoen laaksossa kohtaan pitkästä aikaa taas mäntyjä. Tuntuu siltä, että nyt ollaan menossa oikeasti eteläänpäin. Illalla pitkän marssin jälkeen saavun lopulta tielle ja lampsin Näätämöjoen sillalle, jossa oli puhe tavata. Kosken rannalla källäileekin tutun näköinen hahmo. Vaihdamme kuulumiset ja syön samalla pussillisen tuliaisruisleipää ja puoli pakettia Koskenlaskijaa. Tuoretta ruisleipää en ole syönytkään pariin kuukauteen.

Tästä jatkamme matkaa kohti Vätsäriä. Kuljemme jonkin aikaa tien piennarta, ennen kuin leiriydymme yöksi pienelle lammelle. Taivas on pilvessä, itätuuli yltyy ja ilmassa on vesipisaroita...

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti