Talvista yksinvaellusta ja varusteiden testausta

Hiihtelyä Urho Kekkosen kansallispuistossa. (Iso kuva)

Haaveissani on jo pitemmän aikaa kajastellut myös pitkä talvivaellus. Tämän haaveen innoittamana olenkin tänä talvena ryhtynyt harjoittelemaan yksinvaeltamista talviolosuhteissa. Ensimmäisen talvisen yksinvaellukseni tein helmikuun alkupuolella Urho Kekkosen kansallispuistoon. Kerronpa nyt tuosta retkestä tarkemmin.
UKK-puisto valikoitui kohteeksi siksi, että halusin liikkua pääasiassa metsissä. Lisäksi minulla on talvivarustukseen ilmaantunut uusia varusteita, joita halusin kokeilla ensin keveämmissä olosuhteissa. UKK-puistossa on paljon tupia ja reittejä siltä varalta että vastaan tulee jokin täysin odottamaton ongelma. Ikävää tuolla aluella on tietysti se, että nuotiota ei saa tehdä vapaasti joka paikassa.

Reissun tarkoituksena oli tosiaankin kokeilla uusia vaellusvarusteita ja harjoitella talvisen yksinvaelluksen rutiineja. Uusina varusteina mukaan lähtivät Järvisen Lapponia-sukset (260cm pitkät) ja monipolttoainekeitin (MSR XGK EX) keitinalustoineen. Mielenkiintoisin uusi varuste olivat kuitenkin piilolinssit, joita voi valmistajan mukaan käyttää jopa kuukauden kerrallaan yhtäjaksoisesti. Vuosia silmälasien kanssa sateessa, tuiskussa ja pakkasessa tuskailtuani näin näissä piilolinsseissä lupauksen paremmasta. Näiden lisäksi ahkioni korjatut aisat tarvitsivat myös testausta, sillä edellisellä reissullani vuodenvaihteessa aisat ja rungon yhdistävät kumiputket murtuivat Lemmenjoen hirmupakkasissa.

 Tarinaa reissulta

Perinteisesti viime tingassa tehtyjen valmistelujen jälkeen hyppään sunnuntai-aamuna pohjoiseen suuntaavaan bussiin ja jään kyydistä Kiilopäällä. Ennen suksille nousua syön termarilounaan ja täytän termarit ”kiitospalkalla” tunturikeskuksessa. Puolen päivän jälkeen pääsen vihdoin matkaan! Kiireisten kouluviikkojen jälkeen on mahtavaa vapautua hetkeksi yhteiskunnan orvavanpyörästä luonnon rauhaan. Yksinkulkeminen antaa vielä oman lisänsä vapaudentunteeseen.

Retken reitti merkitty punaisella. (Iso kuva)

Ensimmäisen päivän otan kevyesti. Hiihtelen tunturien rinteitä pitkin hiljaisuudesta nauttien. Pakkasta on muutama aste ja tuulee tuskin ollenkaan. Näkyvyyttäkin riittää, joten saan nautiskella rauhassa näkökenttään levittäytyvistä metsäisistä maisemista. Leppoisan hiihdon jälkeen leiriydyn Suomunlatvan laavulle. Lunta on paljon, vähintään puolireiteen asti, ja se on myös aika upottavaa, joten liikkuminen leirissä ilman suksia ei tule kysymykseenkään. Suksien kanssa hanki kyllä kantaa hyvin. Ilta meneekin leppoisasti nuotiolla iltarutiinien tahdissa totutellen taas metsäelämään. Keli on edelleen hyvä, joten päätän nukkua laavussa.  

Alempana on lämpimämpää ja lumi on tippunut puista. Korkeammalla on viileämpää ja hiihtokelikin on parempi. (Iso kuva)

Seuraavana päivänä lämpötila on nollan tietämillä ja hanki alkaa vettymään. Välillä satelee vettä ja sumuakin on mutta eihän noin pienet asiat retkeilyn iloa latista! Lumi tarttuu hanakasti sukseen pohjaan ja joudun muutaman kerran päivän aikana pyyhkäisemään jäänestoa suksiin. Sain lähtiessäni kaveriltani mukaan purkin jäänestovoidetta juuri tällaisia tilanteita varten. Isot kiitokset kaverille tästä! Ohittaessani Suomunruoktun kämppää sinne asettunut hollantilaispariskunta pyysi minut kämppään kahville ja vohvelille. Ennenkokematonta kohtelua vaellusretkellä! Tarinoiden vaihdon ohessa he kertovat, että edessäni on liikkellä 10 hengen belgialaisseurue matkalla Luirojärvelle. Jokin kansainvaellus menossa täälläpäin ilmeisesti. Lähden hiihtelemään belgialaisten jälkiä. Matkalla ohitan toisen ulkomaalaispariskunnan suksenhuoltopuuhissa. Puheesta päätellen ovat jostakin englanninkielisestä maasta. Pikaisten kuulumisten vaihdon jälkeen jatkan matkaa. Onpas kovasti ihmisiä liikkeellä! Kanssakulkijoita on kyllä kiva nähdä, mutta minä etsin rauhaa ja koskematonta hankea. Vintilätunturin takaa aion lähteä omille laduilleni Kemi-Sompion erämaan laidoille. Vintilätunturille noustessa näen ensimmäistä kertaa belgialaisvärejä kaukana edessä. Lounastauon jälkeen jatkan ”takaa-ajoa” ja saavutan belgialaiset tunturikoivikossa. Ylhäällä keli on hieman parempi kuin alhaalla laaksossa, mutta silti lumi on melko tarttuvaa. Kanssahiihtäjät suoraan EU-byrokratian ytimestä eivät ole oikein juttutuulella, ilmeisesti nousu Vintilätunturin rinteessä oli vienyt puhehalut. Hiihtelen porukasta ohi ja pian lähdenkin omille laduilleni. Puhdas koskematon hanki, rauha ja erämaa, onko missään parempaa! Leiriydyn Kemi-Sompion erämaan puolelle pitkän ja takkalan hiihtopäivän jälkeen. Sade taukoaa ja leiritouhut sujuvat iloisissa merkeissä koivunuotion kitkerässä, mutta miellyttävässä tuoksussa.

Pitoa löytyy! (Iso kuva)

Jäänestovoide auttaa jonkin aikaa. (Iso kuva)

Kolmas päivä lähtee käyntiin aavistuksen paremmalla hiihtokelillä kuin edellinen, sillä lumi ei enää tartu suksenpohjaan. Sää on edelleen harmaa ja lunta satelee. Koska jäänesto alkaa käydä vähiin ja tulevista keleistä ei ole tietoa, päätän suunnata hiihtoni Karapuljun kämpälle, jossa voisin voidella sukset kunnolla. Märkään sukseen levitettynä voide kun ei kauan pysy. Hiihtelen koko päivän erämaisissa tunnelmissa sumuisessa säässä vanhojen metsien reunustamilla soilla. Nautin matkasta valtavasti! Liian kauan on ehtinyt kulua siitä kun viimeksi pääsin kunnolla luontoon. Täällä ei  tarvitse ajatella mitään, on vain lumi, suot ja metsät sekä harmaasta taustasta silloin tällöin esiin työntyvät tunturit.

Suolla lumi on usein hieman kovempaa kuin metsissä ja ne tarjoavatkin hyviä "käytäviä" etenemiseen. (Iso kuva)

Lounastauon jälkeen ylitän poroaidan ensimmäistä kertaa koskaan sukset jalassa, lunta on siinä kohtaa niin paljon! Reippaan hiihtelyn jälkeen saavun Luirojoelle. Joella on jonkin verran sulapaikkoja, joten täytyy olla varovainen ylityksessä. Ylitys sujuu kuitenkin turvallisesti ja hiihtelenkin Karapuljun kämpälle aikaisin iltapäivällä. Kämpällä nukun ensiksi päiväunet. Tämän jälkeen verkkaiseen tahtiin keittelen päivällisen, voitelen sukset ja vain nautiskelen olostani kuumaa vettä kuksasta hörppien. Karapuljun kämppä on aika pieni, kotoisa eikä kovin suosittu. Edellinen vierailija oli käynyt kuukausi takaperin. Hiiret kyllä näyttivät kovastikin suosivan kämppää asumuksena.

Lähtövalmisteluja Karapuljun kämpällä. (Iso kuva)

Yön aikana on hieman pakkasta ja sataa lunta. Edellisenä päivänä paljaana olleet puut ovat aamuun mennessä saaneet hienon lumikuorrutuksen. Sadekin on tauonnut, joten iloisin mielin lähden matkaan! Hiihtelen Luirojokivartta pohjoiseen sitkeästi harmaan pilvisenä pysyvässä säässä. Jokivarressa on todella mukavaa hiihtelymaastoa. Mutkittelevaa jokea reunustavat välillä suoaukeat, välillä harvat metsät. Lisäksi merkkejä elämästä näkyy siellä täällä. Matkalla näen paljon tuoreita saukon jälkiä ja useita koppeloita istuskelemassa vanhoissa männyissä. Koppelot tuntuvat olevan kesyllä päällä. Eräässäkin puussa istuskeli kolme lintua samalla kun tarkkailin niitä 10 metrin päästä. Muutamien kilometrien jälkeen eroan Luirojoesta ja lähden hiihtelemään Ampuojan vartta ylöspäin kohti Vasanlyömäpäitä. 

Purot olivat monin paikoin sulia. Elämä odottelee veden alla kevättä. (Iso kuva)

Lounastauko. "Hakomispuu" piti kaivaa syvän hangen alta esiin. (Iso kuva)

Nousua vain jatkuu ja jatkuu. On aina yhtä hienoa nähdä, miten mäntyvoittoiset metsät pikkuhiljaa muuttuvat tunturikoivikoksi ja lopulta paljakaksi. Jossakin vaiheessa nousua lumisade ja tuuli yltyvät. Paljakalle päästyäni sateinen ja sumuinen sää aavistuksen kirkastuu. Pysähdyn vain hetkesi valokuvaamaan ja tuon hetken jälkeen sää onkin jo ihan toinen, kunnon whiteout! Mukavaa että tällekin reissulle moinen keli osui! Kerään kamppeeni ja hiihtelen tunturin yli näkemättä mitään, olen täysin yksin keskellä harmaata tyhjyyttä. Hieno, kieltämättä myös aavistuksen pelottava tilanne. Hiihtelen pohjoiseen ja pian nousu taittuu laskuksi ja ennen pitkää kaukaisuudessa alkaa näkymään puiden hahmoja. Laskettelu alas laaksoon onkin sitten leppoisaa hommaa. Tässä vaiheessa huomaan tehneeni suunnistusvirheen jo ennen tunturille nousua enkä osaa kovin tarkasti itseäni paikallistaa. Alhaalla puronvarressa päätän leiriytyä, sillä päivä on ollut pitkä, väsy painaa ja hämärä laskeutuu. Illallisen jälkeen vilkaisen vielä karttaa ja kaikki onkin heti selvää! Täysi vatsa kirkastaa ajatuksia!

Ahkion korjatut aisat toimivat hienosti! (Iso kuva)

Vasanlyömäpäiden rinteessä sää yritti hetken kirkastua. (Iso kuva)

Näkymiä whiteoutin jälkeen Vasanlyömäpäiden toiselta puolelta. (Iso kuva)

Viides päivä starttaa totuttuun tapaan harmaassa ja sumuisessa säässä, hiihtokeli on edelleen ihan hyvä. Hiihtelen Palovangan tulipaikan ohi ja suuntaan sieltä sukset jälleen ylös, nyt kohti Juromapäitä. Nousu on jälleen pitkä, mutta metsät ovat komeita. Ylhäältä avautuu harmaasta kelistä huolimatta upeat näkymät seuraavaan metsien peittämään laaksoon.

Näkymää Juromapäiltä pohjoiseen. (Iso kuva)

 Laskettelen alas laaksoon ahkion katekankaan liepeet lepattaen! No, melkein ainakin. Alhaalla laaksossa se, mitä olen osannut jo odottaa, alkaa tapahtua: hanki pettää. Vettyneestä hangesta lohkeaa hiihtäessä isoja palasia, jotka painuvat hankeen imaisten sukset mukanaan kärkiä myöten. Näin pari viimeistä kilometriä Suomujoelle muuttuvat todella raskaiksi. Joen jäällä on onneksi hieman keveämpää hiihtää ja viimeinen kilometri Keinovankan tulipaikalle taittuu kuin ohimennen vanhojen metsien reunustamaa ja tuntureiden ympäröimää Suomujokea ihastellessa illan jo hämärtyessä. Tulipaikalle päästyäni ja leirin pystytettyäni onkin loppuillaksi ohjelmassa leppoisaa tulistelua kuivia puita poltellen. Joessa on sopivasti sulapaikka leirin kohdalla, joten seuraavan päivän vesien hankkiminen ja lämmittäminen on helppoa. Kelpo leiripaikka siis!

Suomujoki. Komeata on! (Iso kuva)

Aamutulet Keinovankan tulipaikalla. (Iso kuva)

Kuudentena päivänä ohjelmassa on jo siirtyminen lähemmäksi Kiilopäätä. Onneksi yöllä on ollut pakkasta, joten hiihtokeli on jälleen hyvä. Hiihtelen Suomujokea reunustavissa metsissä kohti Lankojärven kämppää. Matkalla tuuli ja lumisade alkavat jälleen yltyä. Perillä päätän syödä lounaan ja nukkua päiväunet kämpällä kun aikaa kerran on, josko kelikin vähän ehtisi parantua. Parin tunnin tauon jälkeen teen lähtöä. Keli ei ole parantunut, päinvastoin. Jatkan matkaa kohti Rautulampea. Matka käy joutuisasti, sillä Lankojärveltä löydän vanhan ladun. Keli huononee jatkuvasti ja perillä onkin jo kunnon tuisku. Pari riekkoa hyppää kiepistä ihan suksien vierestä. Keli on niin kehno että nekään eivät halua lentää. Tai sitten ne ovat vain tottuneet ihmisiin. Valkolinnut vain lyllertävät lumessa vähän kauemmaksi häiritsijästä. Rautulammen päivätuvalla päätän olosuhteiden takia venyttää hieman omatunnon asettamia rajoja ja nukkua kämpässä. Käytän puita säästeliäästi ja keitän omalla keittimelläni, joten kai se on ihan OK. Omatunto jääköön ulos jos ei kämppä kelpaa.

Riekot luottavat suojaväriinsä. (Iso kuva)

Viimeisenä aamuna tuisku on jo vähän hellittänyt ja näkyvyyttäkin taas on. Päivän suunnitelma on yksinkertaisesti hiihtää merkittyä reittiä Kiilopäälle ja ehtiä etelän bussiin. Hiihto sujuukin leppoisissa merkeissä sään kirkastuessa. Eilinen tuisku on kasannut paljon irtolunta Raututuntureiden länsipuolelle, joten joudun lopussa vielä ponnistelemaan päästäkseni tunturikeskukseen. Puoli kilometriä ennen maalia pilviverho aukeaa niin paljon että aurinko pääsee kultaamaan kuusien latvoja! Tässä kohtaa näen ensimmäisen kerran auringon koko reissulla ja tähän on myös hyvä päättää tämä retki!

 Kaikenkaikkiaan UKK-puiston vaellus oli leppoisa ja piristävä reissu sekä onnistunut harjoitus! Reissun jälkeen on taas virtaa juosta oravanpyörässä ja siinä sivussa valmistautua pääsiäisvaellukseen sekä tietysti kesän suurvaellukseen! 

Auringon esiintulo oli kuvan arvoinen tapaus! (Iso kuva)

 

Testituloksia

 

Monipolttoainekeitin, tai bensakeitin, toimi odotusten mukaisesti. Olen ottanut mallia naparetkeilijöiltä ja rakentanut alumiinilevystä ja sammutuspeitteestä keitinalustan, jonka päällä keitintä on turvallista käyttää teltassa. Teltta-aamuistakin tulee suorastaan miellyttäviä, kun voi makuupussissa köllötellen keitellä aamuvedet samalla kun teltta lämpenee keittimen hukkalämmöllä! Olin tietysti kokeillut keitintä muutamana satunnaisena telttayönä kotiolosuhteissa, mutta tällä reissulla keitin oli ensimmäistä kertaa tosi käytössä. Tämän kokeilun jälkeen uskaltaa keittimen puolesta lähteä hankaliinkin olosuhteisiin.

Uusiin suksiin olen myös oikein tyytyväinen. Olen aina ennen hiihdellyt käytetyillä SA-int-mallin suksilla, jotka toki ovat ihan toimivat, mutta pehmeässä umpihangessa ne ovat vaan liian lyhyet ja jäykät. Uudet pitkät Lapponiat toivat hommaan lisää mukavuutta ja toimivuutta. Suurin piirtein samalla painolla saa suksiin puoli metriä lisää pituutta verrattuna armeijan suksiin. Lisäksi Lapponioitten kärjet ovat todella joustavat ja ne pysyvät siksi todella hyvin pinnalla. Vain yhtenä iltapäivänä kun hanki vettyi pinnasta ja  kanto loppui tyystin, lapponioittenkaan kärjet eivät enää pysyneet kunnolla hangen päällä. 

 Piilolinssikokeilu ylitti kaikki odotukset. Aikaisemmin en ollut piilareista innostunut, koska ajatus piilareiden käsittelystä vaelluksen hygieniaolosuhteissa tuntui epäkäytännölliseltä. Ennen reissua kuulin jostakin että nykyään on olemassa sellaisia piilolinssejä, joita voi pitää silmissä jopa kuukauden kerrallaan. ”Kuin tehty vaeltajalle!” ajattelin ja singahdin samantien optikolle. Piilolinssit tuntuivat alusta lähtien todella hyviltä. Koko retken aikana ei ollut mitään ongelmia, pelkkää nautintoa! Enää ei vesi eikä lumi tarttunut laseihin peittämään näkyvyyttä ja telttapuuhatkin yksinkertaistuivat taas aavistuksen kun ei tarvitse huolehtia laseista. Piilarit lähtevät ehdottomasti mukaan kaikille tuleville vaellusretkille, myös kesän suurvaellukselle!