Helposti tunnistettava Rásttigaisa-tunturi kuvan keskellä hallitsee horisonttia usean päivän ajan. |
Neljännen etapin reitti. Vihreällä on merkitty tekstiin liittyvä reitti ja sinisillä markkereilla joitakin tekstissä mainittuja paikkoja. Tarkemmin karttaa voi tarkastella tästä. |
Takaisin elämään!
Pakattuani kamat tuntuu uskomattoman hyvältä lähteä taas liikkeelle. Kolmen päivän makaamisen jälkeen on suorastaan nautinto nostaa rinkka selkään, suunnata eteenpäin kohti uusia seikkailuja ja jättää taakse tämä turhauttava ja tautinen paikka. Kroppa käy selvästi vielä puoliteholla ja joudun pitämään paljon taukoja. Sää on aurinkoinen ja taivas kirkkaan sininen, mutta kova itätuuli puhaltaa pitkin laakeaa tunturiylänköä ja se tekee säästä kylmän. Tauoilla suojaa on etsittävä painanteista ja kallioiden kyljistä. Maastot ovat vaikeita ja matkalla kohtaan jyrkkäreunaisia kuruja sekä vaikeakulkuisia kivikoita. Näkyvyyttä kuitenkin riittää ja vaikeimmat paikat on helppo kiertää. Hankalimmissa paikoissa kiittelen onneani sään paranemisesta. Kulkeminen tällaisessa maastossa eilisenkaltaisessa myrskykelissä olisi suorastaan vaarallista. Verkkaisen päivän jälkeen leiriydyn suhteellisen aikaisin suojaisaan Stuorajohkan laaksoon. Iltaa kohti pilvisyys lisääntyy. Säät ovat olleet jo viikon hyvin epävakaat. Mitähän huomenna?
Stuorajohka |
Lepäilyä leirissä Stuorajohkan varressa. Suojaisa jokilaakso on kuin keidas tuulisen erämaan keskellä. |
Sumussa
Herätessäni seuraavana aamuna tuuli kutittelee teltan kylkeä. Ilmavirta on jälleen kääntynyt pohjoiseen. Arvaan jo ennen uloskatsomista, että pilvet ovat taas maanpinnassa. Tämä ilmiö on nimittäin jo käynyt tutuksi tällä reissulla. Yllätyksekseni jokilaaksossa on vielä hyvin näkyvyyttä, mutta laakson yläreuna on jo sumun peitossa ja aamupalaa syödessäni seurailen, miten sumuverho hiljalleen laskeutuu alemmaksi. Tulee mielenkiintoinen päivä ja kiva suunnistushaaste.
Suunnistaessa huonon näkyvyyden vallitessa on tärkeää suunitella päivän reitti niin, että suunnistus ei mene liian vaikeaksi. Reitistä voi toki tällä tavalla tulla jonkin verran mutkittelevampi, mutta tärkeintä on kuitenkin päästä suunnilleen oikeaan paikkaan järkevään aikaan. Homma onnistuu helpoiten siten, että valitsee kartalta mahdollisuuksien mukaan selviä maamerkkejä, joiden avulla pysyy suunnilleen kartalla. Tuona päivänä suunnittelu on helppo tehdä, sillä alkumatkasta voin seurailla pieniä puroja ja lammikoita sekä myöhemmin isompaa jokea eli Máttimus Borsejohkaa. Joen varressa korkeuskäyrä tekee parin puron kohdalla pienen mutkan, minkä olen oppinut olevan mahdollinen merkki jyrkkäreunaisista kuruista. Niistä on pysyttävä kaukana sumussa kulkiessa. Täytyy siis vaeltaa kaukana joesta sen suuntaisesti. Loppupäivästä on vielä ylitettävä joen varressa kohoava tunturi. Se takana virtaa tuo samainen joki kohtisuoraan kulkusuuntaani nähden. Joelle pitäisi siis osua helposti ja sinne joen varteen päätän ainakin alustavasti leiriytyä. Helppoa, onnistuisi vaikka silmät kiinni!
Eipä tilanne paljon sokkona seikkailemisesta eroakaan sen jälkeen kun nousen pois jokilaaksosta. Näkyvyys on 50 metriä. Löydän "oppaanani" toimivan pienen puron helposti. Aikani puroa seurailtuani jatkan kompassisuunnalla Máttimus Borsejohkan suuntaisesti. Maasto on täysin tasaista paljakkaa. Ympärilläni en näe sumulta kerrassaan mitään, on vain tummanvihreä varvikko ja sitten harmaa muuri. Näkyvyyden puuttuessa kuuloaisti herkistyy. Vaatteet kahisevat, rinkka rutisee ja saappaat tömähtelevät maahan. Tuuli on tyyntynyt, mikä tekee tunnelmasta entistäkin aavemaisemman. Tällä hetkellä maailmankaikkeus on halkaisijaltaan 100 metriä. Lähes absoluuttinen yksinäisyys.
Mielikuvitus alkaa laukata. Tällaisessa paikassa varmaankin vaeltavat ikuisesti he, jotka ovat aikojen saatossa lähteneet erämaihin palaamatta koskaan. On helppo kuvitella sumun seasta ilmestymään riutunut ja paleleva hahmo repaleisissa vaatteissa. Kalpean kulkijan selkä on kumarassa rinkan painon alla ja askellus hätäännyksestä kiihtynyt. Kädet puristavat viilekkeitä, jotta paine hartioilta helpottaisi edes hetkeksi. Pää nuokkuu askelten tahdissa, mutta silmät pyörivät vilkkaasti puolelta toiselle etsien epätoivoisesti puroa, mäkeä tai jotain, joka auttaisi sijoittamaan hänet kartalleen. Kartalle, joka on pelkkä valkoinen paperi. Kompassistakaan ei ole apua, sillä sen neula pyörii vain hitaasti ympyrää. " Täytyy jaksaa vielä vähän, pian täytyy tulla joki tai puro", "kunhan tämä sumu hälvenee niin kaikki selviää", vakuuttelee hän itselleen lohdutukseksi. Sumu ei kuitenkaan koskaan hälvene eikä mitään kiintopisteitä ole eikä tule, vain loputtomiin tasaista kuivaa paljakkaa.
Omat karttani ja kompassini ovat onneksi kunnossa ja palaan näistä kuvitelmista takaisin sumuiseen todellisuuteen, kun länsituuli yllättäen yltyy ja sumupilvi alkaa repeillä. Pian Máttimus Borsejohka tulee näkyviin vajaan kilometrin päässä. On mukava seurailla sumun hälvenemistä, luonnon hienoa näytelmää. Loppupäivästä taitaakin tulla leppoisa. Vaan eipä tulekaan. Länsituuli kestää vain hetken ennen kuin se kääntyy taas pohjoiseen. Saman tien sumu alkaa jälleen valua hitaasti tuntureilta alemmaksi. Ennen näkyvyyden menetystä pääsen kuitenkin mukavasti leiriin aamulla kaavailemaani paikkaan. Kova tuuli vie ulkoiluhalut ja päivällisen jälkeen vietänkin illan teltassa lukien, kirjoittaen ja paitaa korjaten.
Máttimus Borsejohkan varrella sumun hälvetessä. |
Tilaa ajatuksille
Seuraavana aamuna tuuli on todella kova. Puhurin takia minun täytyy maata X:nä kankaan päällä irrotellessani teltan kaaria. Sumua riittää taas ja pian sadekin alkaa. Tätä keliä sitten riittääkin. Sumua, sadetta ja kovaa tuulta päivästä toiseen. Näkyvyys vaihtelee pääasiassa 50 ja 500 metrin välillä. Aamut ovat hieman kirkkaampia, mutta päiväksi sumu sakenee. Maastot ovat onneksi helppokulkuisia lukuunottamatta muutamia kivikko-osuuksia. Onnistun myös kiertämään isoimmat kurut. Päivistä tulee kuitenkin pitkiä ja raskaita. Iltaisin olenkin usein kalareissun ja päivällisen jälkeen jo täysin valmista poikaa makuupussiin. Näinä päivinä koko homma tuntuu lähinnä työltä.
Sumupäivänä astetta ikävämmässä maastossa. |
Kun ympäristössä ei ole mitään virikkeitä ja täytyy vain kävellä ja jaksaa, ajatus alkaa vaeltaa omilla reiteillään. Tilaa todellakin olisi "sinisille ajatuksille". Mitäpä mielessä siis liikkuu? Ehkäpä suuria ajatuksia elämästä ja maailmasta? Toinen toistaan nerokkaampia sutkauksia? Oman elämän syvällistä puntarointia? Joo ei. Usein tällaisten päivien ajatukset mahtuisivat suuruudessaan Oulun pääkirjaston vessakoppiin ja syvyydessään ne kalpenevat jopa Nallikarin uimarannalle. Lisäksi ajatus usein vaeltaa kehää ja sen kirjo onkin yhtä värikäs kuin maisemasta verkkokalvoille piirtyvä kuva. Useimmiten mieleen tietysti palaa seuraava ateria. Toinen toistuva teema on päivän musiikki-kipale. Varsin usein, siis myös normaalipäivinä, mielessä alkaa aamulla soimaan jokin tietty kappale. Yleensä tuo kappale toimii kuin taustamusiikkina. Toisaalta joskus, varsinkin tylsinä aikoina, se voi soida päässä jopa päiväkausia aina ärsytykseen asti uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Suurvaelluksen sitkeimpiä korvamatoja olivat Eppu Normaalin, Anssi Kelan ja Juice Leskisen ärsyttävän nerokkaat riimittelyt. Muuta toistuvaa ajatuskuonaa ovat mm. Star Wars-elokuvien ja Simpsoneiden klassikkorepliikkien muistelu. Mitähän päässä liikkuisi, jos en olisi koskaan altistunut populäärikulttuurille? Veikkaan, että vain ruoka...
Harvinainen kohtaaminen
Erään sumuisen aamupäivän jälkeen pysähdyn viettämään taukoa suojaisaan tunturin rinteeseen. Sumua on nyt vähemmän ja näkyvyys pitkästä aikaa hyvä. Lasken rinkan maahan, kaivan suklaalevyn esiin ja ryhdyn tapani mukaan tarkastelemaan ympäristöä. Yhtäkkiä noin 75 metrin päässä olevan kukkulan takaa ilmestyy suuri tumma hahmo. Ruumiin muodosta ja tuuheasta hännästä ei voi erehtyä. Ahma! En ole koskaan aiemmin nähnyt ahmaa luonnossa ja innostusta onkin vaikea pidätellä. Se tuijottaa hetken minua, ennen kuin lähtee ahmalle tyypilliseen tyyliin hassusti juosta jolkottamaan tunturin rinnettä alas laaksoon. Saan seurailla ahman menoa kauan aikaa sen etääntyessä pikkuhiljaa ja lopulta kadotessa etäisen harjanteen taakse. Mahtava luontokokemus jälleen tällä mahtavalla reissulla! Työläiden päivien jälkeen tarvitsin juuri tätä. Muistan jälleen, miksi vietän kesän erämaissa.
Jonkin aikaa ahman kohtaamisen jälkeen sumu jälleen sakenee todella sankaksi. Haluaisin ajatella, että erämaajumalat päättivät palkita vaivani eli nostaa hetkeksi sumuverhoa ja tuoda ahman estradille. Tämä ei ole ensimmäinen kerta tällä retkellä kun tuntuu siltä, että tehty työ ja kohdatut vastukset tarkoituksella palkitaan. Erämaa palkitsee kulkijansa aina, ennemmin tai myöhemmin.
Korkeimpien maastojen jälkeen kalavedet paranevat ja ruokatilanne kohentuu. Graavirautua ja näkkäriä aamupalaksi Áhkajávrella. Retken viimeisinä päivinä sääkin paranee. |
Tenolle
Ihmisen toiminnan vaikutus alkaa yleensä näkyä päivää tai kahta ennen asutuksen lähelle saapumista. Näin nytkin ja kävelenkin viimeiset puolitoista päivää vauhdilla, välillä myös tylsää mönkijäuraa pitkin, sillä mitään järkevämpääkään vaihtoehtoa ei ole. Parhaat paikat on jo nähty, nyt vain äkkiä pois. Lisäksi eväät ovat käymässä niin vähiin, että nopea eteneminen on siinäkin mielessä hyväksi. Nälkä on viimepäivinä taas yltynyt ja mieleen palaavat jatkuvasti Tana brun ruokakauppojen herkut. Erityisesti norjalaiset äklönmakeat jättimuffinsit pyörivät ajatuksissa ja saavat jalat liikkumaan kahta vikkelämmin kohti Tenojokea. Viimeisenä aamuna herään ties kuinka aikaisin ja syön aamupalan, jonka jäljiltä ruokasäkissä on jäljellä enää pari kourallista soijarouhetta. Ilokseni löydän teltan läheltä kesän ensimmäiset hillat, jotka ovat yhtä lukuunottamatta vielä raakoja. Tämä kuitenkin lupaa hyvää seuraavaa etappia ajatellen.
Vihdoin puita! Kaksi viikkoa avotunturissa piisaavat vähäksi aikaa. Tässä uskollinen ylityskeppini suorittaa viimeisen palveluksensa pannuriukuna. Monikäyttöinen varuste! |
Viimeisenä päivänä 20 kilometrin marssi on nopea ja tehokas. Saavun Tana brun kylään 13. päivä heinäkuuta kello kolmen hujakoilla. Asfaltille astuessani aiemmin huomaamaton väsymys hyökyy nyt voimalla päälle. Kerään tahtomattani kylän kaduilla kummeksuvia katseita. Kaupan heijastavasta ikkunasta näen tähän syyn: en ole tuntea itseäni väsyneen, laihtuneen ja saastaisen olemuksen takaa. Marssin kauppaan ja siellä suoraan pakastealtaalle. Valitsen isoimman jäätelön ja matkalla kassalle nappaan mukaani vielä pari kauan haikailtua jättimuffinsia. Istahdan kauppakeskuksen aulaan syömään ja nollaamaan. Jos en olisi niin väsynyt, iloitsisin enemmän siitä, että selvisin perille vastuksista huolimatta ja aikataulussa. Vietin erämaassa 17 päivää ilman huoltoa, pitempään kuin koskaan aiemmin. Seuraava etappi tulee olemaan vielä viikon pidempi, mutta matkaa ei suinkaan kerry suhteellisesti yhtä paljon. Suurvaelluksen raskaimmat etapit ovat nyt takana, loppumatka on lomailua tähän etappiin verrattuna. Ennen tuota viidettä ja samalla vaelluksen viimeistä etappia on edessä pari päivää lepäilyä, syömistä ja toipumista täällä, Tenojoen laaksossa. Kerrankin ajatus lepopäivästä ihmisten ilmoilla tuntuu alusta pitäen oikein mukavalta.
Istuskelen vielä jonkin aikaa kauppakeskuksen penkillä ja tuumailen ostoslistaa iltaa varten. Ihovoiteita esittelevä kauppias pitää ständiään penkkini lähellä ja asiakkaiden puutteessa tulee innokkaasti esittelemään tuotteitaan. Kuulemma sisältävät Kuolleenmeren suolaa ja ovat hyväksi kuivalle ja rasittuneelle iholle. Tuoksukin on myyjän sanassa "lovely". Hymyilen ja sanon kohteliaasti, että ei tällä kertaa.