Suurvaelluksen muistelua: Pohjois-Finnmarkin tuntureilla, osa 2

Edellisessä kirjoituksessa summasin ensimmäisen osan Suurvaelluksen neljännestä etapista. Nyt tarina jatkuu.

Helposti tunnistettava Rásttigaisa-tunturi kuvan keskellä hallitsee horisonttia usean päivän ajan.

Neljännen etapin reitti. Vihreällä on merkitty tekstiin liittyvä reitti ja sinisillä markkereilla joitakin tekstissä mainittuja paikkoja. Tarkemmin karttaa voi tarkastella tästä.

Takaisin elämään!

Pakattuani kamat tuntuu uskomattoman hyvältä lähteä taas liikkeelle. Kolmen päivän makaamisen jälkeen on suorastaan nautinto nostaa rinkka selkään, suunnata eteenpäin kohti uusia seikkailuja ja jättää taakse tämä turhauttava ja tautinen paikka. Kroppa käy selvästi vielä puoliteholla ja joudun pitämään paljon taukoja. Sää on aurinkoinen ja taivas kirkkaan sininen, mutta kova itätuuli puhaltaa pitkin laakeaa tunturiylänköä ja se tekee säästä kylmän. Tauoilla suojaa on etsittävä painanteista ja kallioiden kyljistä. Maastot ovat vaikeita ja matkalla kohtaan jyrkkäreunaisia kuruja sekä vaikeakulkuisia kivikoita. Näkyvyyttä kuitenkin riittää ja vaikeimmat paikat on helppo kiertää.  Hankalimmissa paikoissa kiittelen onneani sään paranemisesta. Kulkeminen tällaisessa maastossa eilisenkaltaisessa myrskykelissä olisi suorastaan vaarallista. Verkkaisen päivän jälkeen leiriydyn suhteellisen aikaisin suojaisaan Stuorajohkan laaksoon. Iltaa kohti pilvisyys lisääntyy. Säät ovat olleet jo viikon hyvin epävakaat. Mitähän huomenna?

Kuruissa on vielä heinäkuussakin paljon lunta. Tällaiset matalat kurut voivat olla hankalia vaeltajalle. Norjalaisissa kartoissa korkeuskäyrät ovat harvassa ja siksi matalasta kurusta ei välttämättä näy äkkiseltään kartassa muuta kuin pohjalla virtaava puro. Kurun reunat voivat kuitenkin olla kulkukelvottomat, paikoin jopa pystysuorat.

Stuorajohka

Lepäilyä leirissä Stuorajohkan varressa. Suojaisa jokilaakso on kuin keidas tuulisen erämaan keskellä.

Sumussa

Herätessäni seuraavana aamuna tuuli kutittelee teltan kylkeä. Ilmavirta on jälleen kääntynyt pohjoiseen. Arvaan jo ennen uloskatsomista, että pilvet ovat taas maanpinnassa. Tämä ilmiö on nimittäin jo käynyt tutuksi tällä reissulla. Yllätyksekseni jokilaaksossa on vielä hyvin näkyvyyttä, mutta laakson yläreuna on jo sumun peitossa ja aamupalaa syödessäni seurailen, miten sumuverho hiljalleen laskeutuu alemmaksi. Tulee mielenkiintoinen päivä ja kiva suunnistushaaste.

Suunnistaessa huonon näkyvyyden vallitessa on tärkeää suunitella päivän reitti niin, että suunnistus ei mene liian vaikeaksi. Reitistä voi toki tällä tavalla tulla jonkin verran mutkittelevampi, mutta tärkeintä on kuitenkin päästä suunnilleen oikeaan paikkaan järkevään aikaan. Homma onnistuu helpoiten siten, että valitsee kartalta mahdollisuuksien mukaan selviä maamerkkejä, joiden avulla pysyy suunnilleen kartalla. Tuona päivänä suunnittelu on helppo tehdä, sillä alkumatkasta voin seurailla pieniä puroja ja lammikoita sekä myöhemmin isompaa jokea eli Máttimus Borsejohkaa. Joen varressa korkeuskäyrä tekee parin puron kohdalla pienen mutkan, minkä olen oppinut olevan mahdollinen merkki jyrkkäreunaisista kuruista. Niistä on pysyttävä kaukana sumussa kulkiessa. Täytyy siis vaeltaa kaukana joesta sen suuntaisesti. Loppupäivästä on vielä ylitettävä joen varressa kohoava tunturi. Se takana virtaa tuo samainen joki kohtisuoraan kulkusuuntaani nähden. Joelle pitäisi siis osua helposti ja sinne joen varteen päätän ainakin alustavasti leiriytyä. Helppoa, onnistuisi vaikka silmät kiinni!

Eipä tilanne paljon sokkona seikkailemisesta eroakaan sen jälkeen kun nousen pois jokilaaksosta. Näkyvyys on 50 metriä. Löydän "oppaanani" toimivan pienen puron helposti. Aikani puroa seurailtuani jatkan kompassisuunnalla Máttimus Borsejohkan suuntaisesti. Maasto on täysin tasaista paljakkaa. Ympärilläni en näe sumulta kerrassaan mitään, on vain tummanvihreä varvikko ja sitten harmaa muuri. Näkyvyyden puuttuessa kuuloaisti herkistyy. Vaatteet kahisevat, rinkka rutisee ja saappaat tömähtelevät maahan. Tuuli on tyyntynyt, mikä tekee tunnelmasta entistäkin aavemaisemman. Tällä hetkellä maailmankaikkeus on halkaisijaltaan 100 metriä. Lähes absoluuttinen yksinäisyys.

Mielikuvitus alkaa laukata. Tällaisessa paikassa varmaankin vaeltavat ikuisesti he, jotka ovat aikojen saatossa lähteneet erämaihin palaamatta koskaan. On helppo kuvitella sumun seasta ilmestymään riutunut ja paleleva hahmo repaleisissa vaatteissa. Kalpean kulkijan selkä on kumarassa rinkan painon alla ja askellus hätäännyksestä kiihtynyt. Kädet puristavat viilekkeitä, jotta paine hartioilta helpottaisi edes hetkeksi. Pää nuokkuu askelten tahdissa, mutta silmät pyörivät vilkkaasti puolelta toiselle etsien epätoivoisesti puroa, mäkeä tai jotain, joka auttaisi sijoittamaan hänet kartalleen. Kartalle, joka on pelkkä valkoinen paperi. Kompassistakaan ei ole apua, sillä sen neula pyörii vain hitaasti ympyrää. " Täytyy jaksaa vielä vähän, pian täytyy tulla joki tai puro",  "kunhan tämä sumu hälvenee niin kaikki selviää", vakuuttelee hän itselleen lohdutukseksi. Sumu ei kuitenkaan koskaan hälvene eikä mitään kiintopisteitä ole eikä tule, vain loputtomiin tasaista kuivaa paljakkaa.

Omat karttani ja kompassini ovat onneksi kunnossa ja palaan näistä kuvitelmista takaisin sumuiseen todellisuuteen, kun länsituuli yllättäen yltyy ja sumupilvi alkaa repeillä. Pian  Máttimus Borsejohka tulee näkyviin vajaan kilometrin päässä. On mukava seurailla sumun hälvenemistä, luonnon hienoa näytelmää. Loppupäivästä taitaakin tulla leppoisa. Vaan eipä tulekaan. Länsituuli kestää vain hetken ennen kuin se kääntyy taas pohjoiseen. Saman tien sumu alkaa jälleen valua hitaasti tuntureilta alemmaksi. Ennen näkyvyyden menetystä pääsen kuitenkin mukavasti leiriin aamulla kaavailemaani paikkaan. Kova tuuli vie ulkoiluhalut ja päivällisen jälkeen vietänkin illan teltassa lukien, kirjoittaen ja paitaa korjaten.

Máttimus Borsejohkan varrella sumun hälvetessä.

Tilaa ajatuksille

 

Seuraavana aamuna tuuli on todella kova. Puhurin takia minun täytyy maata X:nä kankaan päällä irrotellessani teltan kaaria. Sumua riittää taas ja pian sadekin alkaa. Tätä keliä sitten riittääkin. Sumua, sadetta ja kovaa tuulta päivästä toiseen. Näkyvyys vaihtelee pääasiassa 50 ja 500 metrin välillä. Aamut ovat hieman kirkkaampia, mutta päiväksi sumu sakenee. Maastot ovat onneksi helppokulkuisia lukuunottamatta muutamia kivikko-osuuksia. Onnistun myös kiertämään isoimmat kurut. Päivistä tulee kuitenkin pitkiä ja raskaita. Iltaisin olenkin usein kalareissun ja päivällisen jälkeen jo täysin valmista poikaa makuupussiin. Näinä päivinä koko homma tuntuu lähinnä työltä.

Sumupäivänä astetta ikävämmässä maastossa.

Kun ympäristössä ei ole mitään virikkeitä ja täytyy vain kävellä ja jaksaa, ajatus alkaa vaeltaa omilla reiteillään. Tilaa todellakin olisi "sinisille ajatuksille". Mitäpä mielessä siis liikkuu? Ehkäpä suuria ajatuksia elämästä ja maailmasta? Toinen toistaan nerokkaampia sutkauksia? Oman elämän syvällistä puntarointia? Joo ei. Usein tällaisten päivien ajatukset mahtuisivat suuruudessaan Oulun pääkirjaston vessakoppiin ja syvyydessään ne kalpenevat jopa Nallikarin uimarannalle. Lisäksi ajatus usein vaeltaa kehää ja sen kirjo onkin yhtä värikäs kuin maisemasta verkkokalvoille piirtyvä kuva. Useimmiten mieleen tietysti palaa seuraava ateria. Toinen toistuva teema on päivän musiikki-kipale. Varsin usein, siis myös normaalipäivinä, mielessä alkaa aamulla soimaan jokin tietty kappale. Yleensä tuo kappale toimii kuin taustamusiikkina. Toisaalta joskus, varsinkin tylsinä aikoina, se voi soida päässä jopa päiväkausia aina ärsytykseen asti uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Suurvaelluksen sitkeimpiä korvamatoja olivat Eppu Normaalin, Anssi Kelan ja Juice Leskisen ärsyttävän nerokkaat riimittelyt. Muuta toistuvaa ajatuskuonaa ovat mm. Star Wars-elokuvien ja Simpsoneiden klassikkorepliikkien muistelu. Mitähän päässä liikkuisi, jos en olisi koskaan altistunut populäärikulttuurille? Veikkaan, että vain ruoka...

Harvinainen kohtaaminen

Erään sumuisen aamupäivän jälkeen pysähdyn viettämään taukoa suojaisaan tunturin rinteeseen. Sumua on nyt vähemmän ja näkyvyys pitkästä aikaa hyvä. Lasken rinkan maahan, kaivan suklaalevyn esiin ja ryhdyn tapani mukaan tarkastelemaan ympäristöä. Yhtäkkiä noin 75 metrin päässä olevan kukkulan takaa ilmestyy suuri tumma hahmo. Ruumiin muodosta ja tuuheasta hännästä ei voi erehtyä. Ahma! En ole koskaan aiemmin nähnyt ahmaa luonnossa ja innostusta onkin vaikea pidätellä. Se tuijottaa hetken minua, ennen kuin lähtee ahmalle tyypilliseen tyyliin hassusti juosta jolkottamaan tunturin rinnettä alas laaksoon. Saan seurailla ahman menoa kauan aikaa sen etääntyessä pikkuhiljaa ja lopulta kadotessa etäisen harjanteen taakse. Mahtava luontokokemus jälleen tällä mahtavalla reissulla! Työläiden päivien jälkeen tarvitsin juuri tätä. Muistan jälleen, miksi vietän kesän erämaissa.

Jonkin aikaa ahman kohtaamisen jälkeen sumu jälleen sakenee todella sankaksi. Haluaisin ajatella, että erämaajumalat päättivät palkita vaivani eli nostaa hetkeksi sumuverhoa ja tuoda ahman estradille. Tämä ei ole ensimmäinen kerta tällä retkellä kun tuntuu siltä, että tehty työ ja kohdatut vastukset tarkoituksella palkitaan. Erämaa palkitsee kulkijansa aina, ennemmin tai myöhemmin.

Korkeimpien maastojen jälkeen kalavedet paranevat ja ruokatilanne kohentuu. Graavirautua ja näkkäriä aamupalaksi Áhkajávrella. Retken viimeisinä päivinä sääkin paranee.

 

Tenolle

Ihmisen toiminnan vaikutus alkaa yleensä näkyä päivää tai kahta ennen asutuksen lähelle saapumista. Näin nytkin ja kävelenkin viimeiset puolitoista päivää vauhdilla, välillä myös tylsää mönkijäuraa pitkin, sillä mitään järkevämpääkään vaihtoehtoa ei ole. Parhaat paikat on jo nähty, nyt vain äkkiä pois. Lisäksi eväät ovat käymässä niin vähiin, että nopea eteneminen on siinäkin mielessä hyväksi. Nälkä on viimepäivinä taas yltynyt ja mieleen palaavat jatkuvasti Tana brun ruokakauppojen herkut. Erityisesti norjalaiset äklönmakeat jättimuffinsit pyörivät ajatuksissa ja saavat jalat liikkumaan kahta vikkelämmin kohti Tenojokea. Viimeisenä aamuna herään ties kuinka aikaisin ja syön aamupalan, jonka jäljiltä ruokasäkissä on jäljellä enää pari kourallista soijarouhetta. Ilokseni löydän teltan läheltä kesän ensimmäiset hillat, jotka ovat yhtä lukuunottamatta vielä raakoja. Tämä kuitenkin lupaa hyvää seuraavaa etappia ajatellen.

Vihdoin puita! Kaksi viikkoa avotunturissa piisaavat vähäksi aikaa. Tässä uskollinen ylityskeppini suorittaa viimeisen palveluksensa pannuriukuna. Monikäyttöinen varuste! 

Viimeisenä päivänä 20 kilometrin marssi on nopea ja tehokas. Saavun Tana brun kylään 13. päivä heinäkuuta kello kolmen hujakoilla. Asfaltille astuessani aiemmin huomaamaton väsymys hyökyy nyt voimalla päälle. Kerään tahtomattani kylän kaduilla kummeksuvia katseita. Kaupan heijastavasta ikkunasta näen tähän syyn: en ole tuntea itseäni väsyneen, laihtuneen ja saastaisen olemuksen takaa. Marssin kauppaan ja siellä suoraan pakastealtaalle. Valitsen isoimman jäätelön ja matkalla kassalle nappaan mukaani vielä pari kauan haikailtua jättimuffinsia. Istahdan kauppakeskuksen aulaan syömään ja nollaamaan. Jos en olisi niin väsynyt, iloitsisin enemmän siitä, että selvisin perille vastuksista huolimatta ja aikataulussa. Vietin erämaassa 17 päivää ilman huoltoa, pitempään kuin koskaan aiemmin. Seuraava etappi tulee olemaan vielä viikon pidempi, mutta matkaa ei suinkaan kerry suhteellisesti yhtä paljon. Suurvaelluksen raskaimmat etapit ovat nyt takana, loppumatka on lomailua tähän etappiin verrattuna. Ennen tuota viidettä ja samalla vaelluksen viimeistä etappia on edessä pari päivää lepäilyä, syömistä ja toipumista täällä, Tenojoen laaksossa. Kerrankin ajatus lepopäivästä ihmisten ilmoilla tuntuu alusta pitäen oikein mukavalta.

Istuskelen vielä jonkin aikaa kauppakeskuksen penkillä ja tuumailen ostoslistaa iltaa varten. Ihovoiteita esittelevä kauppias pitää ständiään penkkini lähellä ja asiakkaiden puutteessa tulee innokkaasti esittelemään tuotteitaan. Kuulemma sisältävät Kuolleenmeren suolaa ja ovat hyväksi kuivalle ja rasittuneelle iholle. Tuoksukin on myyjän sanassa "lovely". Hymyilen ja sanon kohteliaasti, että ei tällä kertaa.

Suurvaelluksen muistelua: Pohjois-Finnmarkin tuntureilla, osa 1

Muistelokimarassa on vuorossa seuraavaksi Suurvaelluksen neljäs etappi Karasjoelta Tana brun kylään. Koska etapilta on paljon juttuja kerrottavana, jaan kertomuksen kahteen osaan.

Tuntureille!

Retken 40. aamu valkenee Váljohkan varressa. Takana on pari lepopäivää Karasjoella ja nyt matka jatkuu kohti retken karuimpia maastoja Pohjois-Finnmarkin tuntureille. Eväitä olen varannut tälle etapille 17 päiväksi.

Horisontissa nousevien tuntureiden taakse matka käy. Näissä maisemissa samaistuu helposti hobitteihin.

Neljännen etapin reitti. Tarkemmin karttaa pääsee tarkastelemaan tästä. Punaisella on merkitty tarinan ensimmäiseen osaan liittyvä reitti. Vihreällä on merkitty etapin loppuosa, josta seuraa oma tarinansa myöhemmin. Sinisillä markkereilla on taas merkitty muutamia tekstissä mainittuja paikkoja.

Ensimmäiset päivät ennen tunturiylängölle nousua ovat raskaita muunkin kuin rinkan osalta, sillä sää on tyyni ja lämmin ja sekös on sääskien mieleen. Koivumetsät ja niiden väliset suot tuntuvat loputtomilta. Kalvavesiäkään ei oikein ole ennen ylängölle nousua. Koivikkoa, koivikkoa, suota ja koivikkoa. Kuitenkin usko siihen, että pian pääsen nousemaan tuuliselle ja viileälle paljakalle parempien kalavesien ääreen, auttaa jaksamaan.

Kolmen päivän taivalluksen jälkeen ylitän viimeistä koivumetsien ja sääskien hallitsemaa laaksoa ennen kuin nousen puuttomalle paljakalle pariksi viikoksi. Mieli on jo korkealla, vaikka tuon pitkän ja kostean päivän iltana sääskiä tuntuu olevan enemmän kuin koskaan aiemmin tällä retkellä. Olen koko pitkän päivän ja illan hikoillut ja ollut sääskien syötävänä, nyt viimeinen nousu ja helpotus! Vaan kun ei. Paljakalla on aivan yhtä tyyntä ja sääskistä kuin alempanakin. Pystytän telttani sääskimyrskyn keskellä Ástejávren rantaan ja päätän köllötellä hetken teltassa, rauhassa.

Jäähyväiset koivikoille. Ensimmäisen kuvan isot tunturit ovat nyt, kaksi päivää myöhemmin, jo lähellä!

Tuona tuskaisen päivän yönä saan onnekseni jälleen kerran todeta, kuinka nopeasti kaikki voi luonnon armosta muuttua. Keräillessäni itseäni telttakankaat alkavat aivan yhtäkkiä lepattaa villisti. Kaakosta nousee navakka tuuli ja se pyyhkäisee kosteuden ja sääsket kerralla pois, hurraa! Kuinka hyvältä tuntuukaan kuljeksia ulkona viileässä tuulessa ilman takkia, lakkia ja tiukkaa huppua! Järvikin on armollinen ja antaa syötäväksi kaksi 40cm:n harjusta, joista toinen päätyy ruokakattilaan ja toinen suolattavaksi. Iltapuuhat sujuvatkin sitten leppoisasti samalla ihaillen horisonttia, jota tunturikoivut eivät enää peitä missään suunnassa.

Iltapuuhissa Ástejávren rannalla

 

Tunturiretkeilyä parhaimmillaan

Seuraavat päivät sujuvat mukavissa merkeissä ja vaihtelevassa säässä. Kuljen ensin Suoidnejohkan ja sitten Bissojohkan laaksoissa kohti pohjoista epävakaiden säiden vallitessa. Välillä aurinko paistaa ja tuulee, välillä sataa ja ukkostaa, välillä taas on vain kosteaa ja tyyntä. Yhtä kaikki, nautiskelen olostani paljakalla, vaikka kaipailenkin välillä nuotion ääreen. Ja mikäpä on nautiskellessa tämmöisissä maisemissa!  Jylhiä lumilaikkujen koristamia tuntureita kohoaa joka puolella, pienet kiemurtelevat purot virtaavat niiden rinteiltä alas isompiin jokiin ja kirkasvetiset järvet kimmeltävät auringonpaisteessa. Kelin salliessa istuskelen tai makoilen ties kuinka pitkiä aikoja paljakalla maisemia katsellen, ympäristöä aistien ja ajatuksiin vajoten.

Vaikka nautinkin olostani suuresti, en kuitenkaan koe olevani tässä karussa ympäristössä kotonani niin kuin metsissä. Täällä olen vain nöyrä vieras. Tieto siitä, kuinka nopeasti ja kuinka vaikeiksi olosuhteet voivat muuttua, pitää jatkuvaa mielen valmiustilaa yllä. Tämän tästä  silmät tarkastavat tuulenpuoleista horisonttia. Ei, ei näy myrskypilviä vieläkään. Nautitaan nyt hyvästä kelistä kun vielä voidaan, ennemmin tai myöhemmin kaikki muuttuu.

Ennen paljakalle nousua veistin viimeisestä koivupusikosta kahluukepin, jotta jokien ylitykset olisivat helpompia. Täällä ylityksissä ongelma ei useinkaan ole veden syvyys, vaan kova virta ja ajoittain todella liukkaat pohjakivet. Kepinkin kanssa täytyy välillä olla todella tarkkana, kun kivistä ei meinaa millään löytyä pitoa. Ylityksissä maltti on valttia!

 Näiden muutaman ensimmäisen tunturissa vietetetyn päivän erikoisin tapaus kävelee vastaan Bissojohkan varressa 18 jalalla. Kysymyksessä on eriskummallisin vaellusryhmä, jonka olen koskaan nähnyt. Ryhmä koostuu jo harmaapäisestä vanhasta miehestä ja neljästä koirasta, joilla jokaisella on iso reppu selässä. Isännällä itsellään on vain pieni päiväreppu. Norjankielen taitoni rajoittuu sanoihin "haade" ja "mjelkesjokolade", mutta onneksi mies puhuu hyvää englantia, niin kuin kaikki Norjassa. Herra kertoo olleensa koiriensa kanssa reissussa jo pari viikkoa ja ainakin viikko retkeä on vielä edessä. Koirat kuulemma kantavat lähes kaikki varusteet ja eväät. Kyselen paljon koirista ja mies vastaa mielellään ja perusteellisesti. Selvästi koirat ovat hänelle todella tärkeitä. Aikamme juteltuamme toivotamme lopulta toisillemme mukavaa reissua ja jatkamme matkaan eri suuntiin. Kun seurueesta näkyy kaukaisuudessa enää pystyssä liikkuva hahmo ja sen ympärillä epämääräistä hyörinää, käännyn ja nostan hattuani. Kova ukko, toivottavasti itsekin teen samassa iässä viikkoja kestäviä vaelluksia!

Teltan pystytystä Bissojohkan laaksossa. Tässä leirissä Illallisen ohjelma-osuudesta vastasi hirvi, joka käyskenteli rauhallisesti rantapusikoissa välittämättä minusta mitään. Kahlasipa se joestakin yli  niin että vesi pärskyi!

Rautuja! 

Jo useamman päivän ajan ovat pulleat raudut polskineet ajatusteni virrassa. Rautu on luultavasti Pohjolan erämaiden arvostetuin kala. Syynä siihen on tietysti sen herkullinen maku ja se vaiva, jonka saaliin eteen joutuu näkemään, ainakin näin vaeltavan virvelimiehen näkökulmasta. On käveltävä kauas tunturierämaihin ja kalastettava usein säätiloja uhmaten tuulessa ja sateessa kohmeisin käsin. Rautu on oikukas kala ja saaliin saaminen on paljolti tuuripeliä. Jos kala ei syö, se ei syö ja uistinta saa silloin heittää tuntikausia turhaan.

Nyt, etapin kuudentena aamuna, rautu syö. Koko kesäretken ensimmäisen raudun saan Bissojohkasta juuri, kun olen aikeissa lähteä jokilaaksosta kohti korkeampia maita. Rautu on taimentakin voimakkaampi kala ja myös tämä yksilö taistelee raivoisasti. Mielessä käväisee jälleen myös sääli kun punakylkinen kala ilmestyy syvyyksistä näkyviin evien valkoiset reunat hohtaen, koukut kidassa. Tieto lisäruoasta kuitenkin lämmittää mieltä ja pian asettelenkin 40cm:n kalan rinkkani sivutaskuun. Myöhemmin päivällä juhlistan ensimmäistä rautua juhlalounaalla, eli pottumuusi-kalamössöllä. Retkikaasua on säästettävä ja siksi kaasua käyttäessäni keitän aina kalat paistamisen sijaan. Lounas maistuu taivaalliselta, osansa siinä on varmasti myös kalalajin vaihtumisella. Vaihtelu virkistää.

Illalla kiipeän korkealle ylängölle erään pienen tunturijärven rannalle. Olen marssinut jo kuusi päivää ja aion viettää lepopäivää tällä järvellä, joka toivon mukaan suo lisää rasvaisia rautuja. Aurinko paistaa, mutta voimakas etelätuuli pitää kelin viileänä. Perustan leirin ja lähden kalalle. Syöntiä on ja saankin pari hyvän kokoista rautua ruokakaloiksi. Toinen menee suolaan ja toinen pannuun. Syön kalan kanssa nuudeleita ja aamulla likoon laittamiani kasviksia, jotka jäivät lounaalla syömättä. Nautiskeltuani 1,5 L mössöä olo on hyvä ja uni tulee äkkiä huolimatta kovasta tuulesta, joka pieksää telttakankaita. Huomenna sitten lepopäivä ja raudun pyyntiä!

Lumikasoista saa rakennettua kätevästi "jääkaapin" voi- ja pölsevarastoille. Kahluukeppi soveltuu hyvin myös kovan lumen murskaamiseen.

Jännitystä elämään

Herään yöllä. Unenpöpperössä huomaan ensin, että sisäteltta on kummallisen muotoinen. Kun ajatus nytkähtää liikkelle, alkaa syke nousta. Tuuli on yön aikana sekä voimistunut että kääntynyt sivutuuleksi. Tuulen voimasta sisäteltta painuu toisesta laidasta lähes lyttyyn niin, että toinen kaari on suorastaan karmaisevalla mutkalla, murtumispisteessä. Singahdan ulos teltasta kuin porsas karsinasta. Kuten epäilinkin, kaarta vastaava maakiila on irronnut tuulen voimasta. Korjaan asian ja kannan kiviä kaikkien kiilojen päälle, jottei tämä toistu. Huokaisen helpotuksesta, menen telttaan ja kertaan varalta kaarenkorjausohjeet. Tuuli kurittaa telttaa hurjemmin nyt kun se puhaltaa sivusta. Tunnen, että päätä hieman pyörryttää ja heikottaa, ilmeisesti tuulessa heiluva teltta tekee merisairaaksi. Koteloidun takaisin makuupussiin ja suuntaan taas unten maille.

On lähes uskomatonta, miten raudut voivat elää ja kasvaa isoiksi näin karuissa paikoissa.

Aamulla päivä ja todellisuus valkenevat. Kroppa on voimaton kuin liikakeitetty spagetti ja pian tuleekin kiire ulos. Ei tämä ole merisairautta vaan vanha kunnon mahatauti. Ne eilispäivän kasvikset..., olisihan ne pitänyt tajuta jättää syömättä. Tällainen hölmöily ärsyttäisi, jos vain jaksaisi ärsyyntyä. Vaan tehty mikä tehty, syöty mitä syöty. Eipä tässä kuitenkaan hätää ole. Mahatauti hoituu todennäköisesti vedellä, suoloilla ja ajalla. Odotellaan vaan, ei tämä tästä enää pahemmaksi mene.

Päivä kuluu pääasiassa maantasossa vessa- ja vedenhakureissuja lukuunottamatta. Onneksi keli on hyvä, joten ulkonakin voi makoilla. Iltaa kohti olo sen verran paranee, että huvittaa jo syödä jotain. Edellisiltana suolaamani rautu tulee nyt tarpeeseen. Seuraava päivä on hieman edellistä parempi, mutta edelleen heikko, spagettivertauskuvalla jatkaen al dente. Kolmantena päivänä sairastumisesta olo on jälleen edellispäivää parempi ja harkitsen hetken jo liikkeelle lähtöä. Sää on kuitenkin niin karsea, että päätän olla lähtemättä. Hurja pohjoistuuli, kaatosade ja alle 100 metrin näkyvyys ei kuulosta hyvältä yhdistelmältä tunturissa, etenkään toipilaalle. Illalla nukkumaan mennessä esitän ilmojen haltijalle toiveen paremmasta kelistä, koska huomenna alkaa olla jo pieni pakko lähteä liikkeelle.

 Sakeimpien sumujen aikana saa olla vedenhakureissuilla tarkkana, jotta löytää järven rannasta takaisin teltalle.

Kolmen päivän makaamisen jälkeen herään aamulla auringonpaisteeseen! En voi uskoa sitä todeksi! Ryntään ulos ja kuinka ollakaan! Taivas on kirkkaan sininen, ei pilveäkään missään. Nyt kävi tuuri! Tekee mieli melkein hyppiä riemusta. Olo on edelleen hutera, mutta tällä kelillä tohtii lähteä jälleen eteenpäin, nyt kohti länttä.

Mahataudin jälkitautina aikataulupaine alkaa kehittyä mielessäni. Karasjoelta lähdöstä on kulunut nyt 9 päivää. Ruokaa on ilman säännöstelyä vielä 8 päiväksi ja matkaa on jäljellä vielä pitkästi toistasataa kilometriä. Lepopäiviä ei enää ole vara pitää. Lisäksi mahatauti kulutti paljon voimia ja se tuleekin näkymään kävelykunnossa ainakin pari päivää. Edessä on säästä ja maastoista riippuen enemmän tai vähemmän raskas taival...