Heinäkuu ja Suurvaellus lähestyvät loppuaan. Veljeni, oiva kalamies, saapui edellisiltana Neideniin ja liittyi seurakseni matkalle. Suunnitelmamme on reilun viikon aikana vaeltaa Norjan puolelta Vätsärin erämaan länsiosiin. Tämän yhteismatkan jälkeen jatkaisin matkaani taas yksikseni kohti Nellimiä, jos ruokatilanne sen sallii.
Vätsäri näyttää parastaan |
Tähän kirjoitukseen liittyvä reitti merkitty vaaleansinisellä, edelliseen tekstiin liittyvä punaisella. Sinisillä markkereilla on jälleen merkitty tekstissä mainittuja paikkoja. Karttaa pääsee tarkastelemaan tarkemmin tästä. |
Heräämme aamulla 26. heinäkuuta Buktfjelletillä pienen lammen rannalla. Edeltävän viikon hirmuiset helteet ovat poissa ja sää on jälleen muuttunut. Harmaat pilvet roikkuvat nyt raskaina taivaalla, koillistuuli tuo kylmät terveisensä Jäämereltä ja vettä ripsuttaa. Sumu peittää näkyvyyden kaukaisille vuonoille. Teemme aamuhommat rauhassa teltoissa ennen kuin palaamme hetkeksi maantielle. Tiemarssin lopussa Munkelvan sillalla katselemme, miten lohet harvakseltaan hyppivät joessa korkealle ilmaan. Komea näky! Sääli että tässä ei sovi virvelöidä. Pian joen ylityksen jälkeen pääsemme pois maantieltä ja suuntaamme etelän tunturiylängöille.
Maastot ovat ylösnoustessa vaikeita. Liukkaita kiviä ja kallioita sekä jyrkkiä rinteitä riittää. Ylempänä maastot jonkin verran sentään tasoittuvat. Puita on vain muutamia siellä täällä, ilmeisesti Jäämeren tuulet pitävät kasvillisuuden matalana. Mustikoita yllättäen löytyy todella hyvin. En ollut aiemmin tiennyt, että mustikka voi menestyä näinkin ankarissa olosuhteissa.
Tyypillistä maastoa ylängöllä Neidenistä kaakkoon. |
Ensimmäinen päivä on pitkä ja se päättyy Midtfjellvatnetin rannalle. Tällöin keli on ehtinyt pahentua aamusta. Tuuli on kova ja vettä tulee niin että ropina käy. Laiskuuttani en jaksa lisätä vaatetta kun leiripaikka on jo "niin lähellä". Loppumatkasta yllättäen sitten kylmetän itseni luita ja ytimiä myöten. Leiripaikalla lisäksi huomaan, että sormeni ovat aivan kohmeessa ja syvän siniset! Mitä tämä tämmöinen on?! Muutaman sekunnin ihmettelyn jälkeen huomaan helpotuksekseni, että mustikan väriähän se vain on. Siitä huolimatta palelee ja pystytän jäykin sormin oman telttani ja kaivaudun makuupussiin hytisemään. Kohtuullisten päiväunien jälkeenkään kylmä ei hellitä ja tunnen vilua oikeastaan koko illan. Pieni muistutus taas lämpötasapainon seuraamisen tärkeydestä ja siitä, että heinäkuussakin voi olla jähmettävän kylmä. Illalla kalastamme järveä ahkerasti, mutta saaliina on vain puukonmittaisia rautuja. Saan veljeltäni hänen saaliinsa eli muutaman sintin pannuuni omien kalojeni seuraksi. Taitava ja hyvinsyönyt kalamies on reissussa mainio kaveri!
Heti yhteismatkan alusta alkaen on hassua huomata, miten erilaisista ravitsemuslähtökohdista olemme nyt liikkeellä. Omasta näkökulmastani veljeni syö säälittävän vähän enkä ymmärrä, miten hän voi jaksaa kulkea moisilla laihduttajan annoksilla. Itse kun syön vähintäänkin kaksinkertaisia määriä ja enemmänkin menisi helposti. Olen myös huomattavasti innokkaampi pitämään mustikkataukoja. Saaduista kaloista syön lihojen lisäksi mahdollisuuksien mukaan myös pienemmät ruodot, selkärangat ja päät, kaiken mikä kurkusta alas menee. Ja hyvälle maistuu! Veljeni syö sivistyneemmin ja saan siksi häneltä ylijäävät fileerausjätteet pannuuni.
Retken virallinen "marjoja kuksassa"- kuva |
Leppoista menoa
Seuraavina päivinä jatkamme matkaa kalastellen etelään kohti Suomen rajaa. Sää pysyttelee sitkeästi koleana ja märkänä. Heinäkuun 28. päivä, kolme päivää Neidenistä lähdön jälkeen tulemme viimein rajalle. Pakostakin täytyy laskea, että edellisen kerran ylitin rajan 6 viikkoa sitten. Heti Suomen puolella meitä tervehtivät kotoisan näköiset mäntymetsät. Pieniä soita ja lampiakin on siellä täällä. Muutos on selvä, nyt ollaan taas metsien maassa. Samalla edelleen kirkastuu se tosiasia, että unelmien kesäretki lähestyy vääjäämättömästi loppuaan.
Ensimmäisen leirimme Suomen puolella viritämme Routasenkurun eteläpäässä sijaitsevan järven rannalle. Pidämme siellä myös välipäivän vaeltamisesta, sillä paikka on varsin mielenkiintoinen. Maastot ovat Suomen mittakaavassa poikkeuksellisen jylhät ja itse Routasenkuru herättää mahtavuudellaan aluksi pelkkää kunnioitusta. Sääkin vihdoin paranee niin että aurinko paistaa ja lämpöä riittää. Vietämme päivän kalastamalla ja tutkimalla kurua. Päivän kuluessa alueen viehätys kuitenkin haalistuu, sillä paikalla on masentavan paljon oluttölkkejä ja muoviroskaa. Järven rannalta löytyy jopa pari jätesäkkiä täynnä törkyä. Kummallista käytöstä. Jos ihmiset tulevat näin kauas luonnosta nauttimaan, niin miksi luonto kuitenkin häpäistään tällä tavalla? Missään muualla Suurvaelluksen aikana ei näkynyt tällaisia määriä roskaa eikä milloinkaan aiemmin matkan aikana harmittanut ja ärsyttänyt yhtä paljon. Tuskinpa näille paikoille enää kesäretkillä palaan.
Kalastelua Routasenkurussa. |
Lättykestit Rovijärvellä. |
Jäähyväiset erämaille
Leppoisan viikon jälkeen, retkeni 76. aamuna veljeni lähtee saapastelemaan Keskimmäiseltä Aittajärveltä Sevettijärven suuntaan, kun taas itse jatkan matkaani etelään kohti Nellimiä. Oli todella kiva vaeltaa yhdessä, mutta paluu yksinvaellukseen tuntuu hyvältä sekin. Oma kävelyrytmi ja mustikkataukoja mielinmäärin! Lisäksi tuntuu hyvältä päättää tämä retki yksin kun olen niin kauan yksikseni jo kulkenut. Päätin jo aikoja sitten, että teen kaikkeni nauttiakseni näistä viimeisistä päivistä enkä suostu harmittelemaan ja surkuttelemaan retken loppumista.
Leppoisa kalasteluhetki juuri ennen kelan rikkoutumista... |
Päivämatkat ovat varsin pitkiä, mutta teen kaiken rauhassa eikä pitkä matka merkkaa mitään. Aamuisin köllöteltyäni aikani teltassa kömmin ensimmäiseksi syömään yökasteen kostuttamia mustikoita. Aamu-, lounas- ja iltanuotiot venyvät aina ties kuinka pitkiksi. Matkan päällä pidän taukoja milloin huvittaa ja sopivalla tuulisella paikalla levitän makuualustan ja unta odotellessani kuuntelen puitten huminaa ikipetäjissä. Kuukkelit käyvät silloin tällöin tervehtimässä laiskaa kulkijaa. Tuntuu siltä, että luontoäitikin yrittää tehdä näistä viimeisistä päivistäni mahdollisimman mukavia ja jättää omalla tavallaan jäähyväiset. Aurinko paistaa lähes jatkuvasti ja löydän yllätyksekseni vielä yhden hillapaikan, jossa marjat eivät ole vielä pilaantuneet ja syötävää on enemmän kuin tarpeeksi. Tällä kertaa en juokse mättäillä ja ahmi marjoja kuin nälkiintynyt apina vaan liikuin rauhallisesti ja hitaasti, kuin hyvästä ruoasta ja seurasta nauttien.
Lainaus päiväkirjasta elokuun 5. päivältä (retken 78. päivä): "Istun iltanuotiolla Nammijärven rannalla vanhoja mäntyjä kasvavan niemen kärjessä. Aurinko on juuri painunut puiden taaske. Järvi on peilityyni. Pikkukaloja on paljon liikkeellä, sillä rantavedessä näkyy jatkuvasti kymmeniä vesirenkaita aivan kuin sataisi harvakseltaan isoja vesipisaroita. Siikoja varmaan. Silloin tällöin isompi pyörähdys tai mulahdus ilmaisee nälkäisen hauen saaneen iltapalaa. Virvelin kela hajosi eilen, joten kalastus on ohi tältä reissulta. Eipä haittaa, evästä on niin hyvin, ettei enää tarvitse kalastaa. Vastarannalla vesilinnun poikaset tekevät lentoonlähtöharjoituksia. Ilmassa tuoksuu syksy. Rauhaisaa on. Näitä iltoja tulee ikävä."
Nammijärvi |
Retken 79. iltana se sitten tulee esiin mäntyjen lomasta. Metsähallituksen ylläpitämä merkitty polku. Tämä reissu alkaa siis olla paketissa. Ei se kummoiselta tunnu, olenhan siihen ehtinyt jo päiväkausia varautua. Leiriydyn polun lähelle pienen ja karun järven rantaan ja vietän viimeisen tunnelmallisen iltani erämaassa viimeistellen päiviä kestäneet jäähyväiseni.
Aamulla herätessäni olen tyytyväinen, että viimeiselle päivälle on vielä kunnon marssi edessä, 30km polulla ja metsäautotiellä. Eipähän käy aika pitkäksi eikä ehdi harmittelemaan retken loppumista ja luulisi tuon jälkeen vielä unikin maistuvan. Nyt pääpaino ei enää ole nautiskelussa, nyt pitää vain kävellä nopeasti ihmisten ilmoille. Paluukyyti on sovittu, eväät ovat tämän päivän jälkeen lopussa ja ylihuomenna pitää jo olla Oulussa koulussa.
Saapuminen illalla Nellimiin ei herätä mitään erikoisempia tunteita. Pää on tyhjä ja väsyttää. Marssin kylän läpi pysähtymättä ja leiriydyn kylän laitamille pienen lammen rannalle parinsadan metrin päähän tiestä. Jostain kuuluu koiran haukuntaa, ihmisten pulinaa ja moottorin murinaa.
Retken viimeinen aamu on syksyä enteilevä, aurinkoinen ja tuulinen. Olisipa kiva kulkea vielä kuukausi niin, että näkisi syksyn saapumisen, mutta se ei käy. Teen vielä pienet tulet lämmittääkseni vettä ja syön viimeiset myslit niin että ruokasäkin pohjalle jää enää kourallinen kuivattua kaalia. Kaivan kuivasäkin pohjalta vähiten saastaisimmat vaatteet päälleni. Pakkaan rinkan viimeistä kertaa ja lampsin tien varteen odottelemaan kyytiä. Pää on edelleen tyhjä.
Viimeinen ilta erämaassa Kuivaslompolan rannalla. |
Näin jälkikäteen en kovin paljon muista paluutunnelmista. Muutos yksinkertaisesta eräelämästä opiskelijan monotoniseen arkeen oli tietysti valtava. Jatkuva raskas liikunta vaihtui tietokoneen ääressä kyhjöttämiseksi. Raikas ulkoilma, aurinko, tuuli ja sade korvautuivat yliopiston tunkkaisella sisäilmalla. Maisemat eivät enää olleetkaan jatkuvassa muutoksessa vaan aamulla näkymä oli aina sama. Ruoasta katosi jännitys ja intohimo, kun enää ei voinut kalastaa nälkäänsä ja ruokaa sai niin paljon kuin vain halusi. Enää ei edessäni kimmeltänyt taimenpuro auringossa vaan opiskelijaravintolan metallilinjasto ledilamppujen alla. Tylsä arki korvasi jokapäiväisen seikkailun. Kuinka paljon upeita juttuja olikaan pakko jättää taakseen!
Tämmöisiin ja moniin muihinkin asioihin olisi tietysti helppo juuttua ja ahdistua niistä. Ulospääsyn tästä uhkaavasta ankeudesta tarjosi kuitenkin se sama, joka ylipäätään mahdollistaa pitkät vaellusreissut eikä sitä ole pakko jättää Lapin perukoille, jos ei halua. Se, joka tuulessa ja kaatosateessa pitää nälkäisestä, väsyneestä ja palelevasta kropasta huolimatta mielen lämpimänä ja kevyenä. Se, joka vahvistuu joka vaellusreissulla, jokaisena iltana kun raskaan päivän jälkeen kömpii raukeana makuupussiin. Positiivinen asenne. Aivan kuten eräreissussa, kaupungissakin täytyy keskittyä positiivisiin juttuihin, välillä vaikka väkisin. Kyllä, asiat ovat kaupungissa täysin eri tavalla, mutta se ei tarkoita etteikö niistäkin voisi nauttia!
Voi tietysti sanoa, että kaupunkielämä on tylsempää kuin jatkuva eräelämä. Voi myös sanoa niin, että kaupungissa haasteet ovat erilaisia. Onhan hernerokkasumussa suunnistaminen haastavaa ja jännittävää, mutta niin on myös vaikkapa sydänfilmin tulkinnan harjoittelu. Fyysisiä haasteita löytyy tietysti sitten kaupungissa vaikka kuinka paljon, kysymys on vain tahdosta. Ja kyllähän kaupungistakin pääsee luontoon ja retkelle. Ei ehkä viikkokausiksi, mutta kuitenkin.
Vaikka ruoka ei enää ollutkaan jännittävää, ruoan pihtaamisen loppuminen tuntui luonnollisesti mukavalta. Enää ei tarvinut laskea jokaista suklaapalasta tai nuudelipaketin puolikasta, nyt pystyi syömään mitä halusi niin paljon kuin halusi. Ja ruokahan myös maistui! Vaikka paino olikin kesän aikana tippunut vain 3kg, ruokaa upposi aivan tolkuttomia määriä. Esimerkiksi ensimmäisenä aamuna kotona kuin ohimennen kaiken puuhastelun ohessa tulin syöneeksi puoli kiloa suklaata. Kahden viikon perästä jatkuva nälkä vihdoin hellitti ja saatoin siirtyä normaaliin ateriarytmiin. Paino nousi ensimmäisen kuukauden aikana vaatimattomat 8kg.
Sopeutuminen takaisin kaupunkielämään sujuikin sitten lopulta yllättävän hyvin. Parasta kaupunkiin palaamisessa oli tietysti se, että näki taas pitkästä aikaa tuttuja ihmisiä. Kavereiden seura on parasta lääkettä, jos vaelluksen jälkeen kaupunki ahdistaa.
PS. Kaupunkiin palaamisessa oli myös kivaa se, etten joutunut aloittamaan saman kirjan lukemista jo viidettä kertaa...