sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Suurvaelluksen muistelua: luonnon ruokakomerolla, osa 1


Viimeinen etappi käynnistyy! Edessä on 24 päivää eräseikkailua Norjassa sekä Suomessa Vätsärin erämaassa. Tämän etapin teemana on luonnonruoalla selviäminen, sillä luotan nyt huomattavasti enenmmän hyvään kalaonneen ja tänä vuonna aikaisin kypsyviin marjoihin. Etapin keskivaiheilla saan myös retkelle seuraa, kun veljeni liittyy mukaani Neidenistä. Edessä on Suurvaelluksen huipennus!


Kaksi lepopäivää Tenojoella tekevät eetvarttia. Majoitun Skiippagurrassa poikkeuksellisen viihtyisällä leirintäalueella. Majapaikastani on noin 4km Tana brun kylään, jossa käyn molempina päivinä ruokakaupassa. Pääsen myös käyttämään kerrankin kunnolla tietokonetta kylän kirjastossa. Päivitän kuulumisia blogiin ja hoidan tulevaan lukukauteen liittyviä koulujuttuja. Normaalielämän asiat alkavat pikkuhiljaa hiipiä tietoisuuteen ja samalla alkaa käydä selväksi se, että tämäkin retki loppuu joskus. Viimeinen etappi on jo käsillä ja vaellusta on jäljellä enää 24 päivää. Surullista, mutta päätän ottaa ilon irti viimeisestä etapista. Poikkeuksellinen kokemus onkin luvassa, sillä en ole koskaan ollut näin kauan yhtä mittaa vaelluksella ilman huoltoa.

Tekstissä kuvatun osuuden reitti. Tarkemmin karttaa pääsee tarkastelemaan tästä.


Heinäkuun 16. päivän aamuna pakkaan kamani ja heitän rinkan selkään. Kuten jokaisen aiemman etapin alussa, saan jälleen lähteä matkaan lämpimässä aurinkoisessa kelissä. Kävelen hetken tien piennarta ennen kuin siirryn takaisin metsään, kotiin. Vaikka takana onkin kaksi rasvalla ja sokerilla kyllästettyä lepopäivää, tunnen päivän edetessä, että en ole täysin palautunut edellisen etapin rasituksista. Rinkka painaa ja taukoja täytyy pitää usein. Iltaa kohti sää jälleen huononee. Ensimmäiseten pisaroiden laskeutuessa päätän jo leiriytyä Rávdovárrin kupeeseen. Kalareissun jälkeen sää tuo edellisen etapin muistot mieleen. Olen taas paljakalla kaatosateessa ja hernerokkasumussa pohjoistuulen piestessä telttaa. Valmistaudun henkisesti jo siihen, että vietän taas viikon koiranilmassa.



Hilloja!


Jälleen erämaa näyttää yllätyksellisyytensä, sillä seuraavat päivät saankin vaeltaa kerrassaan hienossa säässä. Aurinko paistaa, etelätuuli puhaltelee sääsket pois ja taivas on kirkkaan sininen. Lämmin sää tuntuu uskomattoman hyvältä, aivan kuin en olisi koko kesänä aurinkoa nähnytkään. Parasta näissä päivissä on kuitenkin se, että luonnon karkkikaupan ovet ovat aukeamassa! Nimittäin hillat ovat pian kypsymässä! Täällä hilloja löytyy kallioiden notkelmissa tai muissa suojaisissa paikoissa olevilta suotilkuilta. Näitä pieniä suoläimäreitä tulee kulkiessa vastaan aina silloin tällöin. Jotkin mättäät ovat aivan täynnä hilloja, mutta lähes kaikki ovat vielä raakoja. Tällöin joudun vain kävelemään harmitellen ohi ja haaveillen siitä päivästä, jolloin samanlaisessa paikassa kaikki ovat kypsiä.

Parin vuorokauden päästä tämä päivä viimein koittaa. On mahdotonta kuvata sitä tunnetta, joka valtaa mielen, kun kahden kuukauden kävelyn ja eväiden pihtaamisen jälkeen eteen levittäytyy kymmeniä pieniä mättäitä, joissa loistaa kypsiä kullanvärisiä hilloja enemmän kuin jaksaa syödä. Tällaisessa paikassa pitäisi varmaan hetkeksi ottaa hattu päästä ja ajatella kiitollisia ajatuksia sen sijaan, että heittää rinkan jängälle ja ryntää juoksujalkaa suolle kauhomaan luonnon karkkeja kaksin käsin nälkäiseen kitaan. Kaipa ne kiitokset jälkikäteenkin perille menevät.

Näille luonnon karkeille ei vedä vertoja edes voilla päällystetty suklaa!

 Maastot Tenojoen ja Neidenin välillä ovat pääasiassa raskaita kulkea. Korkeita tuntureita tai tasankoja ei ole. Sen sijaan maasto on täynnä jyrkkärinteisiä kivien rakkuloittamia mäkiä ja vaaroja. Kuljen jatkuvasti joko jyrkkää ylä- tai alamäkeä, jos en satu olemaan suolla. Näin matkanteosta tulee lämpimässä säässä ja raskaan rinkan alla hikistä puuhaa. Tästä toki saan hyvän tekosyyn pitää paljon hillataukoja. Vaikeissa maastoissa on sekin hyvä puoli, että ihmisen toiminnan jälkiä ei näy. Kukapa nyt olisi niin hölmö että tämmöisessä paikassa retkeilisi...

Ensimmäisten päivien aikana eniten huomiotani kiinnittävät kuolleet metsät, ilmeisesti tunturimittarin jäljiltä. Päiväkausia vaellan aavemaisten lahoavien koivikoiden keskellä. On uskomatonta katsella korkealta vaaralta, miten joka suunnassa silmänkantamattomiin näkyy vain kuolleita puita muuten vihertävää maastoa vasten. Vastapainona näille kuolemankankaille on mukava nähdä, miten uusia koivuntaimia nousee maasta sieltä täältä. Voi vain arvailla, kuinka kauan vie aikaa ennen kuin metsä on palautunut ennalleen, tai miksi se nyt ilmastonmuutoksen pyörteissä muuttuukaan.

Kuolleita metsiä niin kauas kuin silmä kantaa.


Otin Tana brusta kevennetyt eväät noin kahdeksi viikoksi ja lisäksi riisiä ja pottumuusijauhetta vielä 10 kalalounaan ja -päivällisen tarpeiksi. Kalaa olisi siis mukava saada vähintään tämän verran, mielellään tietysti enemmänkin. Kalaa tuleekin alkumatkasta todella hyvin ja eväitä säästyy. Rinkastani syön lounaaksi ja päivälliseksi lähinnä riisiä. Eväiden riittäminen Nellimiin asti alkaa näyttää mahdolliselta. Hillojen myötä keksi- ja suklaavarastotkin ovat säästyneet verotukselta. Tätä menoahan eväitä saattaa jäädä jopa yli...
 

Aamupalan jatkoa Juggejávrella.

Kalajuttu


Eräänä iltana saavun Gearretjávren rantaan leiriin. Ukkosrintama pyyhkäisi päivällä yli ja sen jäljiltä keli on lämmin, lähes kuuma. Tuttuun tapaan valmistelen leirin ja lähden kalalle. Järvi on olemukseltaan "inarimainen" siinä mielessä, että rannat ovat täynnä kiviä ja kallioita. Rannat ovat kuitenkin harmillisesti todella matalat eikä se lupaa hyvää kalamiehelle. ´Virvelöin jonkin aikaa mutta odotusten mukaisesti kaloista ei näy merkkiäkään, ainoastaan tuuman mittaisia kalanpoikasia näkyy rantavedessä. Luovutan ja tyydyn kalattomaan kaalipataan. Järvi on sen verran korkealla, ettei puita ole, joten olen kaasukeittimen varassa. Iltapuuhien eli hampaidenpesun, päiväkirjan kirjoittamisen ja lukemisen jälkeen siirryn unten maille.

Tapojeni vastaisesti herään yöllä. Tunnelma on jotenkin outo. Vilkaisen teltan pohjoiseen osoittavasta tuuletusaukosta ja syy selviää. Aurinko on juuri nyt horisontissa näkyvän vaaran takana ja se luo erikoisen ja tunnelmallisen valaistuksen. Yötön yö on nähtävästi tulossa päätökseensä. On täysin tyyntä ja taivas on pilvetön, joten en voi vastustaa kiusausta lähteä ulos. Pian aurinko tulisi vaaran takaa taas näkyviin ja maaginen hetki olisi menetetty. Ulos siis! Nappaan mukaani kameran sekä virvelin ja lähden rantaan. 

Yöllä Gearretjávrella.
 Ilmassa on ripaus syksyn tuoksua, jota ilman viileys vielä korostaa. Lapin lyhyt kesä on kai lähestymässä loppuaan. Muutama kuikka uiskentelee tyynellä järvellä ja ne jättävät jälkeensä hentoja aaltoja. Taivaan tumma sini heijastuu vedestä aivan kuin järvessä olisi toinen taivas. Koko pohjoinen taivaanranta hohtaa kullankeltaisena. Sääsket pitävät sentään seuraa, jottei tunnelma mene liian idylliseksi.

Aikani kallioilla istuskeltuani ja valokuvattuani ryhdyn kalastamaan. Kiertelen rantoja ja heittelen uistinta ahkerasti, mutta kaloista ei näy merkkiäkään. Kokeilen lukuisia uistimia, mutta mikään ei toimi. Aurinkokin tulee jossakin vaiheessa taas esiin vaaran takaa. Toivon jo hiipuessa vaihdan vielä kerran uistinta ja lähden jo takaisin kohti leiriä. Heitän uistinta sieltä täältä kun sopiva paikkaa vastaan tulee. Eräällä sileällä kalliolla sitten viimein tärppää. Vavassa tuntuu heti, että ei tämä mikään mahtikala ole. Kala osoittautuu 30cm:n taimeneksi. Tuon kokoinen taimen on erinomainen ruokakala, koska sen voi vielä syödä ruotoineen päivinineen. Onpahan sentään jotain. Heitän toisen kerran ja samassa on taas kala kiinni. Nopean väsyttelyn jälkeen kalliolla makaa taimenen seurana n. 35cm:n rautu. Tulisikohan vielä? Heitän kolmannen kerran ja taas! Uistin ehti olla vedessä tuskin viittä sekuntia, uskomaton syönti! Tällä kertaa kala tuntuu jo vähän isommalta. Totta tosiaan, 40cm:n rautu päätyy nyt ruokalistalle. Nyt pitää jo vähän miettiä. Isoimmasta kalasta tulisi hyvä suolakala ja kaksi muuta voisi syödä samantien. Vieläkö uskaltaa heittää? Turhaan ei tietystikään saa pyytää yhtään kalaa. Mahan kehotuksesta päädyn heittämään vielä kerran. Kuten aiemminkin, kala on samantien kiinni. Nyt siiman päässä on jo kunnolla voimaa ja väsyttelyssä menee aikaa. Lopulta 45cm:n rautu ilmestyy rantaveteen ja kääntyessään väsymyksestä kyljelleen kahmaisen sen käteeni. Katsellessani saalistani kalliolla olen hämmästynyt. En ole koskaan aiemmin tällaista syöntiä kokenut. Nyt ei varmasti enää yhtään heittoa!

Kalareissun jälkeen valmistelen ruhtinaallisia kalakestejä rantakallioilla leirini edustalla. Kalojen perkkaus, suolakalan valmistelu ja kalojen keittäminen vie aikaa, mutta eipä sillä mitään väliä ole. Puuhastelen kauniissa kesäyössä suupielet korvissa pelkästä olemisen riemusta. Valtava lisäruoka-annos on tietysti sekin omiaan nostattamaan mielialaa.  

Uistinta pelastamassa.

Niksi

Gearretjávri on yksi kolmesta suuresta järvestä alueella, kaksi muuta ovat Gárddajávri ja Vuosttamusjávri. Aion kulkea näiden "Suurten järvien" eteläpuolelta, mutta olen hieman huolestunut, sillä kartoissani järvistä laskee joet etelään ja niiden varsilla levittäytyvät valtavat suoalueet. Aion yhden päivän aikana päästä ylitse näistä kolmesta joesta. En oikein tiedä mitä odottaa. Valmistaudun henkisesti suossa rämpimiseen, uimiseen ja ylipäätään kunnon ylitys-actioniin.

Olen vaelluspuuhien myötä oppinut huomaamaan, että usein järvestä tai järveen laskeva joki on helppo ylittää aivan jokisuulta. Lukuisia kertoja olen välttänyt uimisen tai hankalamman asteen kahlaamisen tällä niksillä.

Päätän kokeilla tälläkin kertaa ylityksiä aivan jokisuilta. Ensimmäinen Gearretjávresta laskeva joki on kuiva puropahanen eikä tuota ongelmia. Samaten toinen joki on vain onneton liru. Kolmas sen sijaan on kunnon joki. Etelään avautuvat laajat suot, jossa 5-10 metriä leveä joki mutkittelee ja virtaa hitaasti niin, ettei näköpiirissä ole toivoakaan kahluupaikasta. Kuitenkin juuri jokisuulla on paikka, josta pääsee kiveltä kivelle hyppimällä yli kuivin jaloin, kumisaappailla tietystikin. Istuskelen hetken rantapusikossa ja kuvittelen, kuinka hauskaa olisi ollut ylittää joki muutama sata metriä alempaa. Joskus näköjään onnistuukin nämä hommat, kun on ensin tarpeeksi monesti tyrinyt...

Auringonlaskuun on hyvä päättää päivä.

Eipä ainakaan palele

Suurten järvien jälkeen, etapin seitsemäntenä aamuna pakkaan leirini Stuorrarohtojávren rannalla ja suuntaan kaakkoon kohti Näätämöjokea. Olen aikatauluani edellä ainakin puolitoista päivää, joten ehdin hyvin veljeäni vastaan Neideniin. Päätän käyttää ylimääräisen ajan parhaalla mahdollisella tavalla, eli kalastamalla ja hilloja etsimällä.

Yön aikana sää jälleen muuttui. Nyt on lämmin, kuuma suorastaan. Paita kastuu hiestä jo leiriä purkaessa. Nihkeä päivä on luvassa. Olen kuitenkin huolestuneempi kalantulosta. Edellisiltana syönti oli surkea ja pelkään että helteen myötä asia ei ainakaan parane. Ja näinhän siinä myös käy. Kalastan aamupäivällä useasta järvestä, mutta kaloista ei ole kerrassaan mitään merkkejä. Aivan kuin kaikki vedet olisivat kuolleita. Pakostakin alan ajattelemaan, että olenko tehnyt jotain väärin? Onko Ahti suuttunut vai kesälomilla? Pitäisikö Ahtia lepytellä uhraamalla jotain? Rinkastani ei vaan taida löytyä kovin jumalaisia uhrilahjoja. Ehkä kourallinen couscousta liikenisi.

Tulevaisuus näyttääkin yhtäkkiä aiempaa vähäkalorisemmalta. En ole kuitenkaan kovin huolissani vielä tässä vaiheessa, vaikka eväiden riittäminen Nellimiin asti on myös uhattuna. Sinne on kuitenkin vielä parin viikon matka. Tuntuu siltä, että kroppa ja mieli ovat jotenkin tottuneet jatkuvaan nälkään eikä se enää ole mikään ongelma vaan paremminkin perustila. Luulen, että myöskin tukeutuminen luonnonruokaan tekee nälän sietämisen helpommaksi. Silloin syödään kun syödään ja jos ei kalaa tule niin ei tule. 



Vilvoittelua puronvarressa. Helteen myötä sääsket katosivat tykkänään. 

Läkähdyttävä kuumuus kiusaa matkantekoani kolme päivää. Kiitän onneani siitä, että olen reilusti aikataulustani edellä ja voin kävellä puolikkaita päiviä. Lähden liikkeelle aikaisin aamulla, niin että päivän kuumimpaan aikaan olen jo perillä ja voin hakeutua vilvoittelemaan jonkin kallion kylkeen kuin gekko konsanaan. Säilytän voi- ja meetvurstivarastoja puroissa kuivasäkkiin pakattuina, jotta ne eivät pilaantuisi käsiin. Iltapäivisin ja iltaisin kalastan minkä jaksan, mutta syönti jatkuu surkeana.  Joka päivä vaiva kuitenkin ennemmin tai myöhemmin palkitaan ja jotain ruoan jatkoa päätyy pannuun.

Myöhemmin kuulin, että lämpimimpänä päivänä oli Utsjoella mitattu 29 astetta lämmintä. Ei ihme, että voi meni vähän pehmeäksi. Niin meni kyllä mieskin.

Yhdeksän päivää Tenojoelta lähdön jälkeen pakkaan iltapäivällä leirini Hirsajávren rannassa ja lähden marssimaan kohti Neideniä. Yöllisen ukkosen jälkeen helle on vihdoin helpottanut ja lämpötila on taas inhimillinen. Yksinvaellus päättyy pian hetkeksi, kun veljeni liittyy viikoksi seuraani Neidenistä. Kulkiessani Näätämöjoen laaksossa kohtaan pitkästä aikaa taas mäntyjä. Tuntuu siltä, että nyt ollaan menossa oikeasti eteläänpäin. Illalla pitkän marssin jälkeen saavun lopulta tielle ja lampsin Näätämöjoen sillalle, jossa oli puhe tavata. Kosken rannalla källäileekin tutun näköinen hahmo. Vaihdamme kuulumiset ja syön samalla pussillisen tuliaisruisleipää ja puoli pakettia Koskenlaskijaa. Tuoretta ruisleipää en ole syönytkään pariin kuukauteen.

Tästä jatkamme matkaa kohti Vätsäriä. Kuljemme jonkin aikaa tien piennarta, ennen kuin leiriydymme yöksi pienelle lammelle. Taivas on pilvessä, itätuuli yltyy ja ilmassa on vesipisaroita...

tiistai 22. marraskuuta 2016

Suurvaelluksen muistelua: Pohjois-Finnmarkin tuntureilla, osa 2

Edellisessä kirjoituksessa summasin ensimmäisen osan Suurvaelluksen neljännestä etapista. Nyt tarina jatkuu.

Helposti tunnistettava Rásttigaisa-tunturi kuvan keskellä hallitsee horisonttia usean päivän ajan.

Neljännen etapin reitti. Vihreällä on merkitty tekstiin liittyvä reitti ja sinisillä markkereilla joitakin tekstissä mainittuja paikkoja. Tarkemmin karttaa voi tarkastella tästä.


Takaisin elämään!


Pakattuani kamat tuntuu uskomattoman hyvältä lähteä taas liikkeelle. Kolmen päivän makaamisen jälkeen on suorastaan nautinto nostaa rinkka selkään, suunnata eteenpäin kohti uusia seikkailuja ja jättää taakse tämä turhauttava ja tautinen paikka. Kroppa käy selvästi vielä puoliteholla ja joudun pitämään paljon taukoja. Sää on aurinkoinen ja taivas kirkkaan sininen, mutta kova itätuuli puhaltaa pitkin laakeaa tunturiylänköä ja se tekee säästä kylmän. Tauoilla suojaa on etsittävä painanteista ja kallioiden kyljistä. Maastot ovat vaikeita ja matkalla kohtaan jyrkkäreunaisia kuruja sekä vaikeakulkuisia kivikoita. Näkyvyyttä kuitenkin riittää ja vaikeimmat paikat on helppo kiertää.  Hankalimmissa paikoissa kiittelen onneani sään paranemisesta. Kulkeminen tällaisessa maastossa eilisenkaltaisessa myrskykelissä olisi suorastaan vaarallista. Verkkaisen päivän jälkeen leiriydyn suhteellisen aikaisin suojaisaan Stuorajohkan laaksoon. Iltaa kohti pilvisyys lisääntyy. Säät ovat olleet jo viikon hyvin epävakaat. Mitähän huomenna?


Kuruissa on vielä heinäkuussakin paljon lunta. Tällaiset matalat kurut voivat olla hankalia vaeltajalle. Norjalaisissa kartoissa korkeuskäyrät ovat harvassa ja siksi matalasta kurusta ei välttämättä näy äkkiseltään kartassa muuta kuin pohjalla virtaava puro. Kurun reunat voivat kuitenkin olla kulkukelvottomat, paikoin jopa pystysuorat.


Stuorajohka

Lepäilyä leirissä Stuorajohkan varressa. Suojaisa jokilaakso on kuin keidas tuulisen erämaan keskellä.


Sumussa


Herätessäni seuraavana aamuna tuuli kutittelee teltan kylkeä. Ilmavirta on jälleen kääntynyt pohjoiseen. Arvaan jo ennen uloskatsomista, että pilvet ovat taas maanpinnassa. Tämä ilmiö on nimittäin jo käynyt tutuksi tällä reissulla. Yllätyksekseni jokilaaksossa on vielä hyvin näkyvyyttä, mutta laakson yläreuna on jo sumun peitossa ja aamupalaa syödessäni seurailen, miten sumuverho hiljalleen laskeutuu alemmaksi. Tulee mielenkiintoinen päivä ja kiva suunnistushaaste.

Suunnistaessa huonon näkyvyyden vallitessa on tärkeää suunitella päivän reitti niin, että suunnistus ei mene liian vaikeaksi. Reitistä voi toki tällä tavalla tulla jonkin verran mutkittelevampi, mutta tärkeintä on kuitenkin päästä suunnilleen oikeaan paikkaan järkevään aikaan. Homma onnistuu helpoiten siten, että valitsee kartalta mahdollisuuksien mukaan selviä maamerkkejä, joiden avulla pysyy suunnilleen kartalla. Tuona päivänä suunnittelu on helppo tehdä, sillä alkumatkasta voin seurailla pieniä puroja ja lammikoita sekä myöhemmin isompaa jokea eli Máttimus Borsejohkaa. Joen varressa korkeuskäyrä tekee parin puron kohdalla pienen mutkan, minkä olen oppinut olevan mahdollinen merkki jyrkkäreunaisista kuruista. Niistä on pysyttävä kaukana sumussa kulkiessa. Täytyy siis vaeltaa kaukana joesta sen suuntaisesti. Loppupäivästä on vielä ylitettävä joen varressa kohoava tunturi. Se takana virtaa tuo samainen joki kohtisuoraan kulkusuuntaani nähden. Joelle pitäisi siis osua helposti ja sinne joen varteen päätän ainakin alustavasti leiriytyä. Helppoa, onnistuisi vaikka silmät kiinni!

Eipä tilanne paljon sokkona seikkailemisesta eroakaan sen jälkeen kun nousen pois jokilaaksosta. Näkyvyys on 50 metriä. Löydän "oppaanani" toimivan pienen puron helposti. Aikani puroa seurailtuani jatkan kompassisuunnalla Máttimus Borsejohkan suuntaisesti. Maasto on täysin tasaista paljakkaa. Ympärilläni en näe sumulta kerrassaan mitään, on vain tummanvihreä varvikko ja sitten harmaa muuri. Näkyvyyden puuttuessa kuuloaisti herkistyy. Vaatteet kahisevat, rinkka rutisee ja saappaat tömähtelevät maahan. Tuuli on tyyntynyt, mikä tekee tunnelmasta entistäkin aavemaisemman. Tällä hetkellä maailmankaikkeus on halkaisijaltaan 100 metriä. Lähes absoluuttinen yksinäisyys.

Mielikuvitus alkaa laukata. Tällaisessa paikassa varmaankin vaeltavat ikuisesti he, jotka ovat aikojen saatossa lähteneet erämaihin palaamatta koskaan. On helppo kuvitella sumun seasta ilmestymään riutunut ja paleleva hahmo repaleisissa vaatteissa. Kalpean kulkijan selkä on kumarassa rinkan painon alla ja askellus hätäännyksestä kiihtynyt. Kädet puristavat viilekkeitä, jotta paine hartioilta helpottaisi edes hetkeksi. Pää nuokkuu askelten tahdissa, mutta silmät pyörivät vilkkaasti puolelta toiselle etsien epätoivoisesti puroa, mäkeä tai jotain, joka auttaisi sijoittamaan hänet kartalleen. Kartalle, joka on pelkkä valkoinen paperi. Kompassistakaan ei ole apua, sillä sen neula pyörii vain hitaasti ympyrää. " Täytyy jaksaa vielä vähän, pian täytyy tulla joki tai puro",  "kunhan tämä sumu hälvenee niin kaikki selviää", vakuuttelee hän itselleen lohdutukseksi. Sumu ei kuitenkaan koskaan hälvene eikä mitään kiintopisteitä ole eikä tule, vain loputtomiin tasaista kuivaa paljakkaa.

Omat karttani ja kompassini ovat onneksi kunnossa ja palaan näistä kuvitelmista takaisin sumuiseen todellisuuteen, kun länsituuli yllättäen yltyy ja sumupilvi alkaa repeillä. Pian  Máttimus Borsejohka tulee näkyviin vajaan kilometrin päässä. On mukava seurailla sumun hälvenemistä, luonnon hienoa näytelmää. Loppupäivästä taitaakin tulla leppoisa. Vaan eipä tulekaan. Länsituuli kestää vain hetken ennen kuin se kääntyy taas pohjoiseen. Saman tien sumu alkaa jälleen valua hitaasti tuntureilta alemmaksi. Ennen näkyvyyden menetystä pääsen kuitenkin mukavasti leiriin aamulla kaavailemaani paikkaan. Kova tuuli vie ulkoiluhalut ja päivällisen jälkeen vietänkin illan teltassa lukien, kirjoittaen ja paitaa korjaten.

Máttimus Borsejohkan varrella sumun hälvetessä.

Tilaa ajatuksille

 

Seuraavana aamuna tuuli on todella kova. Puhurin takia minun täytyy maata X:nä kankaan päällä irrotellessani teltan kaaria. Sumua riittää taas ja pian sadekin alkaa. Tätä keliä sitten riittääkin. Sumua, sadetta ja kovaa tuulta päivästä toiseen. Näkyvyys vaihtelee pääasiassa 50 ja 500 metrin välillä. Aamut ovat hieman kirkkaampia, mutta päiväksi sumu sakenee. Maastot ovat onneksi helppokulkuisia lukuunottamatta muutamia kivikko-osuuksia. Onnistun myös kiertämään isoimmat kurut. Päivistä tulee kuitenkin pitkiä ja raskaita. Iltaisin olenkin usein kalareissun ja päivällisen jälkeen jo täysin valmista poikaa makuupussiin. Näinä päivinä koko homma tuntuu lähinnä työltä.

Sumupäivänä astetta ikävämmässä maastossa.

Kun ympäristössä ei ole mitään virikkeitä ja täytyy vain kävellä ja jaksaa, ajatus alkaa vaeltaa omilla reiteillään. Tilaa todellakin olisi "sinisille ajatuksille". Mitäpä mielessä siis liikkuu? Ehkäpä suuria ajatuksia elämästä ja maailmasta? Toinen toistaan nerokkaampia sutkauksia? Oman elämän syvällistä puntarointia? Joo ei. Usein tällaisten päivien ajatukset mahtuisivat suuruudessaan Oulun pääkirjaston vessakoppiin ja syvyydessään ne kalpenevat jopa Nallikarin uimarannalle. Lisäksi ajatus usein vaeltaa kehää ja sen kirjo onkin yhtä värikäs kuin maisemasta verkkokalvoille piirtyvä kuva. Useimmiten mieleen tietysti palaa seuraava ateria. Toinen toistuva teema on päivän musiikki-kipale. Varsin usein, siis myös normaalipäivinä, mielessä alkaa aamulla soimaan jokin tietty kappale. Yleensä tuo kappale toimii kuin taustamusiikkina. Toisaalta joskus, varsinkin tylsinä aikoina, se voi soida päässä jopa päiväkausia aina ärsytykseen asti uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Suurvaelluksen sitkeimpiä korvamatoja olivat Eppu Normaalin, Anssi Kelan ja Juice Leskisen ärsyttävän nerokkaat riimittelyt. Muuta toistuvaa ajatuskuonaa ovat mm. Star Wars-elokuvien ja Simpsoneiden klassikkorepliikkien muistelu. Mitähän päässä liikkuisi, jos en olisi koskaan altistunut populäärikulttuurille? Veikkaan, että vain ruoka...

Harvinainen kohtaaminen


Erään sumuisen aamupäivän jälkeen pysähdyn viettämään taukoa suojaisaan tunturin rinteeseen. Sumua on nyt vähemmän ja näkyvyys pitkästä aikaa hyvä. Lasken rinkan maahan, kaivan suklaalevyn esiin ja ryhdyn tapani mukaan tarkastelemaan ympäristöä. Yhtäkkiä noin 75 metrin päässä olevan kukkulan takaa ilmestyy suuri tumma hahmo. Ruumiin muodosta ja tuuheasta hännästä ei voi erehtyä. Ahma! En ole koskaan aiemmin nähnyt ahmaa luonnossa ja innostusta onkin vaikea pidätellä. Se tuijottaa hetken minua, ennen kuin lähtee ahmalle tyypilliseen tyyliin hassusti juosta jolkottamaan tunturin rinnettä alas laaksoon. Saan seurailla ahman menoa kauan aikaa sen etääntyessä pikkuhiljaa ja lopulta kadotessa etäisen harjanteen taakse. Mahtava luontokokemus jälleen tällä mahtavalla reissulla! Työläiden päivien jälkeen tarvitsin juuri tätä. Muistan jälleen, miksi vietän kesän erämaissa.

Jonkin aikaa ahman kohtaamisen jälkeen sumu jälleen sakenee todella sankaksi. Haluaisin ajatella, että erämaajumalat päättivät palkita vaivani eli nostaa hetkeksi sumuverhoa ja tuoda ahman estradille. Tämä ei ole ensimmäinen kerta tällä retkellä kun tuntuu siltä, että tehty työ ja kohdatut vastukset tarkoituksella palkitaan. Erämaa palkitsee kulkijansa aina, ennemmin tai myöhemmin.

Korkeimpien maastojen jälkeen kalavedet paranevat ja ruokatilanne kohentuu. Graavirautua ja näkkäriä aamupalaksi Áhkajávrella. Retken viimeisinä päivinä sääkin paranee.

 

Tenolle


Ihmisen toiminnan vaikutus alkaa yleensä näkyä päivää tai kahta ennen asutuksen lähelle saapumista. Näin nytkin ja kävelenkin viimeiset puolitoista päivää vauhdilla, välillä myös tylsää mönkijäuraa pitkin, sillä mitään järkevämpääkään vaihtoehtoa ei ole. Parhaat paikat on jo nähty, nyt vain äkkiä pois. Lisäksi eväät ovat käymässä niin vähiin, että nopea eteneminen on siinäkin mielessä hyväksi. Nälkä on viimepäivinä taas yltynyt ja mieleen palaavat jatkuvasti Tana brun ruokakauppojen herkut. Erityisesti norjalaiset äklönmakeat jättimuffinsit pyörivät ajatuksissa ja saavat jalat liikkumaan kahta vikkelämmin kohti Tenojokea. Viimeisenä aamuna herään ties kuinka aikaisin ja syön aamupalan, jonka jäljiltä ruokasäkissä on jäljellä enää pari kourallista soijarouhetta. Ilokseni löydän teltan läheltä kesän ensimmäiset hillat, jotka ovat yhtä lukuunottamatta vielä raakoja. Tämä kuitenkin lupaa hyvää seuraavaa etappia ajatellen.

Vihdoin puita! Kaksi viikkoa avotunturissa piisaavat vähäksi aikaa. Tässä uskollinen ylityskeppini suorittaa viimeisen palveluksensa pannuriukuna. Monikäyttöinen varuste! 


Viimeisenä päivänä 20 kilometrin marssi on nopea ja tehokas. Saavun Tana brun kylään 13. päivä heinäkuuta kello kolmen hujakoilla. Asfaltille astuessani aiemmin huomaamaton väsymys hyökyy nyt voimalla päälle. Kerään tahtomattani kylän kaduilla kummeksuvia katseita. Kaupan heijastavasta ikkunasta näen tähän syyn: en ole tuntea itseäni väsyneen, laihtuneen ja saastaisen olemuksen takaa. Marssin kauppaan ja siellä suoraan pakastealtaalle. Valitsen isoimman jäätelön ja matkalla kassalle nappaan mukaani vielä pari kauan haikailtua jättimuffinsia. Istahdan kauppakeskuksen aulaan syömään ja nollaamaan. Jos en olisi niin väsynyt, iloitsisin enemmän siitä, että selvisin perille vastuksista huolimatta ja aikataulussa. Vietin erämaassa 17 päivää ilman huoltoa, pitempään kuin koskaan aiemmin. Seuraava etappi tulee olemaan vielä viikon pidempi, mutta matkaa ei suinkaan kerry suhteellisesti yhtä paljon. Suurvaelluksen raskaimmat etapit ovat nyt takana, loppumatka on lomailua tähän etappiin verrattuna. Ennen tuota viidettä ja samalla vaelluksen viimeistä etappia on edessä pari päivää lepäilyä, syömistä ja toipumista täällä, Tenojoen laaksossa. Kerrankin ajatus lepopäivästä ihmisten ilmoilla tuntuu alusta pitäen oikein mukavalta.

Istuskelen vielä jonkin aikaa kauppakeskuksen penkillä ja tuumailen ostoslistaa iltaa varten. Ihovoiteita esittelevä kauppias pitää ständiään penkkini lähellä ja asiakkaiden puutteessa tulee innokkaasti esittelemään tuotteitaan. Kuulemma sisältävät Kuolleenmeren suolaa ja ovat hyväksi kuivalle ja rasittuneelle iholle. Tuoksukin on myyjän sanassa "lovely". Hymyilen ja sanon kohteliaasti, että ei tällä kertaa.

torstai 3. marraskuuta 2016

Suurvaelluksen muistelua: Pohjois-Finnmarkin tuntureilla, osa 1

Muistelokimarassa on vuorossa seuraavaksi Suurvaelluksen neljäs etappi Karasjoelta Tana brun kylään. Koska etapilta on paljon juttuja kerrottavana, jaan kertomuksen kahteen osaan.

Tuntureille!

Retken 40. aamu valkenee Váljohkan varressa. Takana on pari lepopäivää Karasjoella ja nyt matka jatkuu kohti retken karuimpia maastoja Pohjois-Finnmarkin tuntureille. Eväitä olen varannut tälle etapille 17 päiväksi.

Horisontissa nousevien tuntureiden taakse matka käy. Näissä maisemissa samaistuu helposti hobitteihin.

Neljännen etapin reitti. Tarkemmin karttaa pääsee tarkastelemaan tästä. Punaisella on merkitty tarinan ensimmäiseen osaan liittyvä reitti. Vihreällä on merkitty etapin loppuosa, josta seuraa oma tarinansa myöhemmin. Sinisillä markkereilla on taas merkitty muutamia tekstissä mainittuja paikkoja.
Ensimmäiset päivät ennen tunturiylängölle nousua ovat raskaita muunkin kuin rinkan osalta, sillä sää on tyyni ja lämmin ja sekös on sääskien mieleen. Koivumetsät ja niiden väliset suot tuntuvat loputtomilta. Kalvavesiäkään ei oikein ole ennen ylängölle nousua. Koivikkoa, koivikkoa, suota ja koivikkoa. Kuitenkin usko siihen, että pian pääsen nousemaan tuuliselle ja viileälle paljakalle parempien kalavesien ääreen, auttaa jaksamaan.

Kolmen päivän taivalluksen jälkeen ylitän viimeistä koivumetsien ja sääskien hallitsemaa laaksoa ennen kuin nousen puuttomalle paljakalle pariksi viikoksi. Mieli on jo korkealla, vaikka tuon pitkän ja kostean päivän iltana sääskiä tuntuu olevan enemmän kuin koskaan aiemmin tällä retkellä. Olen koko pitkän päivän ja illan hikoillut ja ollut sääskien syötävänä, nyt viimeinen nousu ja helpotus! Vaan kun ei. Paljakalla on aivan yhtä tyyntä ja sääskistä kuin alempanakin. Pystytän telttani sääskimyrskyn keskellä Ástejávren rantaan ja päätän köllötellä hetken teltassa, rauhassa.

Jäähyväiset koivikoille. Ensimmäisen kuvan isot tunturit ovat nyt, kaksi päivää myöhemmin, jo lähellä!

Tuona tuskaisen päivän yönä saan onnekseni jälleen kerran todeta, kuinka nopeasti kaikki voi luonnon armosta muuttua. Keräillessäni itseäni telttakankaat alkavat aivan yhtäkkiä lepattaa villisti. Kaakosta nousee navakka tuuli ja se pyyhkäisee kosteuden ja sääsket kerralla pois, hurraa! Kuinka hyvältä tuntuukaan kuljeksia ulkona viileässä tuulessa ilman takkia, lakkia ja tiukkaa huppua! Järvikin on armollinen ja antaa syötäväksi kaksi 40cm:n harjusta, joista toinen päätyy ruokakattilaan ja toinen suolattavaksi. Iltapuuhat sujuvatkin sitten leppoisasti samalla ihaillen horisonttia, jota tunturikoivut eivät enää peitä missään suunnassa.

Iltapuuhissa Ástejávren rannalla

 

Tunturiretkeilyä parhaimmillaan


Seuraavat päivät sujuvat mukavissa merkeissä ja vaihtelevassa säässä. Kuljen ensin Suoidnejohkan ja sitten Bissojohkan laaksoissa kohti pohjoista epävakaiden säiden vallitessa. Välillä aurinko paistaa ja tuulee, välillä sataa ja ukkostaa, välillä taas on vain kosteaa ja tyyntä. Yhtä kaikki, nautiskelen olostani paljakalla, vaikka kaipailenkin välillä nuotion ääreen. Ja mikäpä on nautiskellessa tämmöisissä maisemissa!  Jylhiä lumilaikkujen koristamia tuntureita kohoaa joka puolella, pienet kiemurtelevat purot virtaavat niiden rinteiltä alas isompiin jokiin ja kirkasvetiset järvet kimmeltävät auringonpaisteessa. Kelin salliessa istuskelen tai makoilen ties kuinka pitkiä aikoja paljakalla maisemia katsellen, ympäristöä aistien ja ajatuksiin vajoten.


Vaikka nautinkin olostani suuresti, en kuitenkaan koe olevani tässä karussa ympäristössä kotonani niin kuin metsissä. Täällä olen vain nöyrä vieras. Tieto siitä, kuinka nopeasti ja kuinka vaikeiksi olosuhteet voivat muuttua, pitää jatkuvaa mielen valmiustilaa yllä. Tämän tästä  silmät tarkastavat tuulenpuoleista horisonttia. Ei, ei näy myrskypilviä vieläkään. Nautitaan nyt hyvästä kelistä kun vielä voidaan, ennemmin tai myöhemmin kaikki muuttuu.

Ennen paljakalle nousua veistin viimeisestä koivupusikosta kahluukepin, jotta jokien ylitykset olisivat helpompia. Täällä ylityksissä ongelma ei useinkaan ole veden syvyys, vaan kova virta ja ajoittain todella liukkaat pohjakivet. Kepinkin kanssa täytyy välillä olla todella tarkkana, kun kivistä ei meinaa millään löytyä pitoa. Ylityksissä maltti on valttia!

 Näiden muutaman ensimmäisen tunturissa vietetetyn päivän erikoisin tapaus kävelee vastaan Bissojohkan varressa 18 jalalla. Kysymyksessä on eriskummallisin vaellusryhmä, jonka olen koskaan nähnyt. Ryhmä koostuu jo harmaapäisestä vanhasta miehestä ja neljästä koirasta, joilla jokaisella on iso reppu selässä. Isännällä itsellään on vain pieni päiväreppu. Norjankielen taitoni rajoittuu sanoihin "haade" ja "mjelkesjokolade", mutta onneksi mies puhuu hyvää englantia, niin kuin kaikki Norjassa. Herra kertoo olleensa koiriensa kanssa reissussa jo pari viikkoa ja ainakin viikko retkeä on vielä edessä. Koirat kuulemma kantavat lähes kaikki varusteet ja eväät. Kyselen paljon koirista ja mies vastaa mielellään ja perusteellisesti. Selvästi koirat ovat hänelle todella tärkeitä. Aikamme juteltuamme toivotamme lopulta toisillemme mukavaa reissua ja jatkamme matkaan eri suuntiin. Kun seurueesta näkyy kaukaisuudessa enää pystyssä liikkuva hahmo ja sen ympärillä epämääräistä hyörinää, käännyn ja nostan hattuani. Kova ukko, toivottavasti itsekin teen samassa iässä viikkoja kestäviä vaelluksia!

Teltan pystytystä Bissojohkan laaksossa. Tässä leirissä Illallisen ohjelma-osuudesta vastasi hirvi, joka käyskenteli rauhallisesti rantapusikoissa välittämättä minusta mitään. Kahlasipa se joestakin yli  niin että vesi pärskyi!

Rautuja! 

Jo useamman päivän ajan ovat pulleat raudut polskineet ajatusteni virrassa. Rautu on luultavasti Pohjolan erämaiden arvostetuin kala. Syynä siihen on tietysti sen herkullinen maku ja se vaiva, jonka saaliin eteen joutuu näkemään, ainakin näin vaeltavan virvelimiehen näkökulmasta. On käveltävä kauas tunturierämaihin ja kalastettava usein säätiloja uhmaten tuulessa ja sateessa kohmeisin käsin. Rautu on oikukas kala ja saaliin saaminen on paljolti tuuripeliä. Jos kala ei syö, se ei syö ja uistinta saa silloin heittää tuntikausia turhaan.

Nyt, etapin kuudentena aamuna, rautu syö. Koko kesäretken ensimmäisen raudun saan Bissojohkasta juuri, kun olen aikeissa lähteä jokilaaksosta kohti korkeampia maita. Rautu on taimentakin voimakkaampi kala ja myös tämä yksilö taistelee raivoisasti. Mielessä käväisee jälleen myös sääli kun punakylkinen kala ilmestyy syvyyksistä näkyviin evien valkoiset reunat hohtaen, koukut kidassa. Tieto lisäruoasta kuitenkin lämmittää mieltä ja pian asettelenkin 40cm:n kalan rinkkani sivutaskuun. Myöhemmin päivällä juhlistan ensimmäistä rautua juhlalounaalla, eli pottumuusi-kalamössöllä. Retkikaasua on säästettävä ja siksi kaasua käyttäessäni keitän aina kalat paistamisen sijaan. Lounas maistuu taivaalliselta, osansa siinä on varmasti myös kalalajin vaihtumisella. Vaihtelu virkistää.

Illalla kiipeän korkealle ylängölle erään pienen tunturijärven rannalle. Olen marssinut jo kuusi päivää ja aion viettää lepopäivää tällä järvellä, joka toivon mukaan suo lisää rasvaisia rautuja. Aurinko paistaa, mutta voimakas etelätuuli pitää kelin viileänä. Perustan leirin ja lähden kalalle. Syöntiä on ja saankin pari hyvän kokoista rautua ruokakaloiksi. Toinen menee suolaan ja toinen pannuun. Syön kalan kanssa nuudeleita ja aamulla likoon laittamiani kasviksia, jotka jäivät lounaalla syömättä. Nautiskeltuani 1,5 L mössöä olo on hyvä ja uni tulee äkkiä huolimatta kovasta tuulesta, joka pieksää telttakankaita. Huomenna sitten lepopäivä ja raudun pyyntiä!

Lumikasoista saa rakennettua kätevästi "jääkaapin" voi- ja pölsevarastoille. Kahluukeppi soveltuu hyvin myös kovan lumen murskaamiseen.

Jännitystä elämään

Herään yöllä. Unenpöpperössä huomaan ensin, että sisäteltta on kummallisen muotoinen. Kun ajatus nytkähtää liikkelle, alkaa syke nousta. Tuuli on yön aikana sekä voimistunut että kääntynyt sivutuuleksi. Tuulen voimasta sisäteltta painuu toisesta laidasta lähes lyttyyn niin, että toinen kaari on suorastaan karmaisevalla mutkalla, murtumispisteessä. Singahdan ulos teltasta kuin porsas karsinasta. Kuten epäilinkin, kaarta vastaava maakiila on irronnut tuulen voimasta. Korjaan asian ja kannan kiviä kaikkien kiilojen päälle, jottei tämä toistu. Huokaisen helpotuksesta, menen telttaan ja kertaan varalta kaarenkorjausohjeet. Tuuli kurittaa telttaa hurjemmin nyt kun se puhaltaa sivusta. Tunnen, että päätä hieman pyörryttää ja heikottaa, ilmeisesti tuulessa heiluva teltta tekee merisairaaksi. Koteloidun takaisin makuupussiin ja suuntaan taas unten maille.

On lähes uskomatonta, miten raudut voivat elää ja kasvaa isoiksi näin karuissa paikoissa.

Aamulla päivä ja todellisuus valkenevat. Kroppa on voimaton kuin liikakeitetty spagetti ja pian tuleekin kiire ulos. Ei tämä ole merisairautta vaan vanha kunnon mahatauti. Ne eilispäivän kasvikset..., olisihan ne pitänyt tajuta jättää syömättä. Tällainen hölmöily ärsyttäisi, jos vain jaksaisi ärsyyntyä. Vaan tehty mikä tehty, syöty mitä syöty. Eipä tässä kuitenkaan hätää ole. Mahatauti hoituu todennäköisesti vedellä, suoloilla ja ajalla. Odotellaan vaan, ei tämä tästä enää pahemmaksi mene.

Päivä kuluu pääasiassa maantasossa vessa- ja vedenhakureissuja lukuunottamatta. Onneksi keli on hyvä, joten ulkonakin voi makoilla. Iltaa kohti olo sen verran paranee, että huvittaa jo syödä jotain. Edellisiltana suolaamani rautu tulee nyt tarpeeseen. Seuraava päivä on hieman edellistä parempi, mutta edelleen heikko, spagettivertauskuvalla jatkaen al dente. Kolmantena päivänä sairastumisesta olo on jälleen edellispäivää parempi ja harkitsen hetken jo liikkeelle lähtöä. Sää on kuitenkin niin karsea, että päätän olla lähtemättä. Hurja pohjoistuuli, kaatosade ja alle 100 metrin näkyvyys ei kuulosta hyvältä yhdistelmältä tunturissa, etenkään toipilaalle. Illalla nukkumaan mennessä esitän ilmojen haltijalle toiveen paremmasta kelistä, koska huomenna alkaa olla jo pieni pakko lähteä liikkeelle.

 Sakeimpien sumujen aikana saa olla vedenhakureissuilla tarkkana, jotta löytää järven rannasta takaisin teltalle.
Kolmen päivän makaamisen jälkeen herään aamulla auringonpaisteeseen! En voi uskoa sitä todeksi! Ryntään ulos ja kuinka ollakaan! Taivas on kirkkaan sininen, ei pilveäkään missään. Nyt kävi tuuri! Tekee mieli melkein hyppiä riemusta. Olo on edelleen hutera, mutta tällä kelillä tohtii lähteä jälleen eteenpäin, nyt kohti länttä.

Mahataudin jälkitautina aikataulupaine alkaa kehittyä mielessäni. Karasjoelta lähdöstä on kulunut nyt 9 päivää. Ruokaa on ilman säännöstelyä vielä 8 päiväksi ja matkaa on jäljellä vielä pitkästi toistasataa kilometriä. Lepopäiviä ei enää ole vara pitää. Lisäksi mahatauti kulutti paljon voimia ja se tuleekin näkymään kävelykunnossa ainakin pari päivää. Edessä on säästä ja maastoista riippuen enemmän tai vähemmän raskas taival...




sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Suurvaelluksen muistelua: Hetkeksi ihmisten ilmoille

Karasjoen kylälle saavun juhannusaattona. Kylällä tuo juhlapäivä ei näy mitenkään, kuulemma täällä ei juhannusta juhlita. Majapaikkanani toimii joen pohjoispuolella sijaitseva leirintäalue. Perillä noudan eväslaatikkoni respasta, pystytän teltan ja käyn pesulla. Vaikka edellisestä suihkusta on aikaa viisi viikkoa, kokemus on aika kurja. Satunnaiset pulahdukset järvissä ja joissa ovat paljon miellyttävämpi tapa peseytyä.

Näiden puuhien jälkeen on vihdoin aika tehdä kauppareissu, jota olen odottanut päiväkausia. Muutaman nälkäisen ja  huonosti nukutun yön aikana muotoutunut ostoslista on kirkkaana mielessä.  En sentään ole unohtanut, miten kaupassa toimitaan, sillä suoritus on nopea ja tehokas kuin K-kaupan mainoksessa. Niin kuin arvata saattaa, palattuani herkkujen kanssa leirintäalueelle olen varsin lyhyen ajan kuluttua yhtä ähkyä koko mies. Se viides kanankoipi oli vaan liikaa. Täydestä mahasta huolimatta tunnen itseni edelleen nälkäiseksi. Kroppa huutaa ravintoa niin, että mahan armon pyynnöt jäävät kuulumattomiin. Hädin tuskin kävelemään kykenevänä vetäydyn eväideni kanssa telttaan köllöttelemään. Lyhyiden unien jälkeen maha taas vetää. Suklaata, keksejä ja kinkkuleipiä menee vuorotellen. Syötyäni taas vatsan täyteen makoilen jälleen hetken. Tätä kalorikarusellia jatkuu iltaan asti kunnes eväät loppuvat ja on siten aika lähteä uudestaan kartuttamaan ruokakauppiaan tilipussia.

Niin kuin edelliskesän reissullakin, pitkän erämaajakson jälkeen paluu sivistyksen pariin tuntuu aluksi raskaalta ja ärsyttävältä. Liikenteen melu ja ihmisten älämölö tuntuu läpitunkevalta ja se peittää alleen kaikki tutut luonnon äänet.  Roskia ja saastaa näkyy joka paikassa ja leirintäalueeseen suhtaudun lähinnä kuin keskitysleiriin. Jonottaminen kassajonossa tuntuu täysin absurdilta ja leirikeittiön tehoton liesi saa kaipaamaan kunnon nuotiota. Ruokakaan ei maistu mitenkään erityisen hyvältä eikä syöminen ole mikään nautinto. Se on vain välttämättömyys. Kroppaan täytyy saada polttoainetta niin paljon kuin mahdollista ennen lähtöä seuraavalle etapille. Ihmisillekään ei huvita jutella. Päällimmäisenä on kaipuu takaisin yksinkertaiseen eräelämään.

Lauantaina hillitön tankkaus jatkuu, mutta mieli on huomattavasti parempi. Leirintäalue ei enää tunnukaan yhtä kurjalta paikalta. Ajatus lepopäivistä tuntuu nyt ihan mukavalta, vaikka mieli haluaisikin jo takaisin metsään. Lauantain vietän kylällä käveleskellen tai kahvilla istuskellen silloin, kun en ole syömässä tai nukkumassa. Suklaata, hedelmiä ja muita herkkuja palaa jatkuvasti. Illlalla käyn vielä kaupassa ja samalla hankin jo viimeiset eväät seuraavaa etappia varten, norjalaiset kun eivät usko sunnuntai-aukioloon. Kylällä on myös hyvä urheilukauppa, josta saan hankittua kaasupullon ja uudet sukat.

Ihmistenkin kanssa on taas kiva vaihtaa sanoja. Juttelen paljon parin saksalaisen liftarin kanssa, jotka hekin ovat viettämässä lepopäivää Karasjoella. Toisella heistä on liftaus halki Norjan loppusuoralla. Leirintäalueella liikkuu muutenkin paljon ihmisiä. Kylällä sijaitseva saamelaismuseo ja hyvät kalastusmahdollisuudet ilmeisesti vetävät turisteja paikalle.



Näkymiä leirintäalueelta Karasjoen kylälle.

Sunnuntaina järjetön ahmiminen viimein hellittää. Enää ei tarvitse koko ajan syödä ja voinkin noudattaa normaalia ateriarytmiä. Päivä menee nopeasti huoltaessa varusteita ja vaatteita sekä nukkuessa.

Illalla pakkaan rinkkani niin valmiiksi kuin mahdollista. Lopuksi menen noutamaan leirikeittiön jääkaapista sinne jemmaamani suklaat, margariinit ja pölsen (meetvurstia muistuttava makkara). Leirikeittiöön astuessani näen heti että jokin on vialla, sillä jääkaappi on auki ja leirintäalueen asukkaiden eväitä on nosteltu viereiselle pöydälle, osa lojuu lattiallakin. Joku hirttämätön on pöllinyt eväitäni! Tämän siitä saa kun ihmisten ilmoille tulee! Muidenkin eväitä on nähtävästi viety. Omalta osaltani kaksi kuudesta suklaalevystä ja  puoli kiloa pölseä on tiessään.  Todettuani tappioiden pienen määrän pahin kiukku laantuu. Käyn mainitsemassa asiasta leirintäalueen komendantille. Asia ei näytä paljon herättävän reaktioita, ilmeisesti tämmöistä sattuu tuiki taajaan. Ärsyttää, onneksi huomenna pääsen pois tästä paheiden pesästä. Päätän olla pilaamatta iltaani tämän takia. Aamulla kävisin lähtiessäni kaupasta korvaavat eväät ja se siitä.

Seuraavana eli maanantai-aamuna olen jälleen latautunut uuteen seikkailuun. Herään innosta puhisten niin aikaisin, että aamupalan ja tavaroiden pakkaamisen jälkeen joudun odottelemaan hetken kaupan aukeamista. Viimeisen jäätelön jälkeen käyn vielä kirjastossa kirjoittamassa muutaman sanan blogiin ja suuntaan sen jälkeen pohjoiseen kohti lumihuippuisia tuntureita. Matka kohti Tenojoen varressa sijaitsevaa Tana brun kylää alkaa.

Ensimmäisenä iltana leiriydyn isoja harjuksia kuhisevan matalan kosken rannalle. Hikisen päivän jälkeen käyn joessa uimassa. Illallisen syötyäni istuskelen pitkään iltanuotiolla keskiyön auringon valaistessa tunturikoivikoita. Nautin entistä enemmän erämaan rauhasta ja eräelämän yksinkertaisuudesta. Koen olevani jälleen oikeassa paikassa. Tauko Karasjoella teki hyvää ja edellisen etapin lopussa vaivannut nälkä ja väsymys ovat ainakin toistaiseksi poissa. Voimia tarvitaankin, sillä nyt on edessä kesävaelluksen raskain etappi.


maanantai 3. lokakuuta 2016

Suurvaelluksen muistelua: Nälkä kulkee kannoilla

Edellisessä tarinassa pääsin Näkkälän kylään, jossa ruokalaatikko taas odotteli saapumistani. Tässä postauksessa matka jatkuu Näkkälästä kohti Yli-Inarijoen kansallispuistoa ja Karasjokea. Tämän etapin teemoiksi muodostuivat nälkä ja kalastus.

Nälkä


Lepopäivä Näkkälässä tekee hyvää. Pakkailen verkkaisesti eväitä laatikostani rinkkaan, soitan muutaman puhelun, kirjoittelen Näkkälän eräpalveluiden isäntäväen tietokoneella kuulumisia blogiin ja juttelen paikallisen nuorison kanssa vesikelkkailusta. Päivä menee äkkiä ja hyvä niin, sillä nukkumaan mennessä olen taas täynnä intoa ja energiaa lähteä jatkamaan matkaa! Näkkälässä vaihdan laavuni telttaan. Ensimmäinen yö teltassa  tuntuu juuri niin mukavalta kuin olin odottanutkin. Vaikka sääsket ja tuuli eivät enää vaivaa yöllä, nukun huonosti, mikä johtuu varmaankin uuden seikkailun jännittämisestä. Aamulla herään taas aikaisin, syön, puran tien varressa sijaitsevan leirini ja kävelen uinuvan kylän läpi aamuauringon paistaessa. 

Tämmöisillä keleillä kelpaa pysähtyä köllöttelemään varvikkoon! Maisemia Termisvaaran rinteiltä.
Etapin reitti. Tarkemmin reittiä voi tarkastella tästä. Sinisillä markkereilla on taas merkitty muutamia tekstissä mainittuja paikkoja.

Ensimmäiset päivät sujuvat leppoisassa ja lämpimässä säässä, mikä tuntuu erityisen mukavalta edellisen etapin viimeisten kylmien päivien jälkeen. Paljakka on mukavaa vaihtelua tunturikoivikoihin. Raskasta rinkkaa raahatessa on mukava pysähtyä hyvässä säässä tauolle katselemaan maisemia ja köllöttelemään kuivalle maalle. Päivien aikana seurailen vasemmalla puolella kaukaisuudessa kajastelevaa Pöyrisjärveä, joka ensin näkyy idässä ja lipuu siitä hiljalleen etelän suuntaan ja lopulta pois näkyvistä.

Vaikka olosuhteet ovat mukavat, tunnen että väsymys alkaa painaa. Tunnistan jo viime kesän jäljiltä tämän tunteen. Nyt ei ole kysymyksessä väsymys, joka on valtaa kropan  illalla pitkän päivän jälkeen. Tämä väsymys on syvemmällä ja se näkyy välillä myös mielialassa. Tämä väsymys johtuu nälästä. Olenkin osannut tätä odotella edellisen kesän kokemusten perusteella. Silloin nälkä saavutti minut noin kuukauden kävelyn jälkeen, nyt näköjään hieman aiemmin. Tästä eteenpäin kalastus onkin siis pääharrastukseni tällä retkellä.

Etapin toisena päivänä lounasaikoihin saavun Maaterjoen varteen. Aurinko paistaa pienen tuulenvireen säestämänä. Nälkä puistelee ihmistä. Edellisen kerran kalaa on tullut 6 päivää sitten. Asetun niin, että saan esteettömän näkymän suvantopaikkaan pienen kosken alle. Virittelen kaasukeittimen ja keitän heti perusannoksen nuudeleita ja soijarouhetta kuivattujen kasvisten kera. Syödessäni näen, kuinka kala käy muutaman kerran pinnassa. Innostun tästä niin että nuudelit meinaavat mennä nenään. Nälkä ei nuudeleista ole moksiskaan, mutta nyt on energiaa lähteä kalastamaan. Kasaan virvelini, hiippailen varovasti rantaan ja heitän kosken alle ensimmäisen heiton. Muutaman kammenpyöräytyksen jälkeen vapa sujahtaa kaarelle ja vavan kärki vikuroi taimenelle tyypillisellä tavalla! Kiinni on! Kala on voimakas eikä se antaudu helpolla. Vesi herahtaa kielelle ja mielessäni näen jo runsaan lounaan jatkon. Kun vain pysyisi kiinni. Jonkin ajan perästä saan kelattua kalan näköetäisyydelle. Iso taimenhan se siellä! Mieltä kuumottavien hyppyjen ja syöksyjen jälkeen kala lopulta antautuu. Uitan uljaan eväkkään rantaveteen ja kahmaisen käteeni. Komea puolen metrin taimen! Juhlalounas edessä, ilo ylimmillään!
Oulun kauppahallistakaan ei saa näin tuoretta taimenta! Leikkuulauta on erinomainen apu kalankäsittelyssä.  Lisäksi sen päälle saa viritettyä tukevasti kaasukeittimen.
Pitkällisten taimenkestien jälkeen matka jatkuu. Rasvainen kala maistui taivaalliselta, mutta sen koosta huolimatta nälkä edelleen vaivaa.

 Jatkuva nälkä on pitkän vaelluksen suola ja kirous. Tottakai on ikävää, kun nälkä pääsee kiusaamaan. Olen kuitenkin huomannut, että nälän tunteesta on vielä pitkä matka siihen, että toimintakyky alkaa merkittävästi laskea. Positiivisesti ajateltuna nälän myötä matkaan tulee myös lisää onnen ja ilon hetkiä. Ruoka maistuu aina uskomattoman hyvältä. Kuukauden kävelyn jälkeen pelkkä riisi ja soijarouhe lihaliemikuutiolla maustettuna maistuu paremmalta kuin yhdenkään oululaisen ravintolan tarjoamat fine dining-härpäkkeet. Lisäksi nälän myötä kalastukseen tulee aivan uusi ulottuvuus ja kalastus on täynnä suuria tunteita. Kalan saaminen on tietysti aina riemukasta. Toisaalta surkealla syönnillä sen kaksi tuntia kalastetun taimenen karkaaminen ihan rantavedessä syö miestä kuin parvi vihaisia sääskiä.

Päivän Maaterjoen varressa kruunaa vielä hieno luontokokemus. Kulkiessani jokivartta ylöspäin törmään isoon porotokkaan. Se nyt ei sinänsä ole erikoista. Erikoista on se, että eräälle mäelle noustessani yllätän neljä kotkaa alle sadan metrin päästä. Ne tietysti lehahtavat heti valtaville siivilleen. Yksi kotkista istuu koivuun alle 75 metrin päähän. Saan hetken tarkkailla sitä pienellä kiikarillani. Siinä se istuu kuin lintukirjassa, hartiat köyryssä. Kulkiessani eteenpäin näen kotkien istuskelevan kallioilla siellä täällä ja kyttäilevän porotokkaa. Mieleen tulee luonto-ohjelmat, joissa savannien pedot kyttäilevät seepralaumaa. En ole koskaan nähnyt niin paljon kotkia yhdellä kertaa.

Mainion päivän päätteeksi leiriydyn Maaterjärven rannalle. Kalastan hetken ilman tulosta. Illalla tuntuu etten olisi päivällä mitään ylimääräistä syönytkään ja litra kaalipataa uppoaa helposti.  Nukkumaan mennessäni sininen taivas alkaa kadota tummien pilvien taakse ja kylmä pohjoistuuli yltyy. Mitähän tämä merkitsee?

Paljakaltakin löytyy joskus poltettavaa risua lounaan lämmitystä varten. Kivistä rakennettu "köyhän miehen risukeitin" vähentää huomattavasti puun tarvetta

Kylmää, märkää ja hyviä kalavesiä: tervetuloa Norjaan!


Sään muutos on tosiasia. Vettä satelee, kova ja kylmä pohjoistuuli pyyhkii paljakkaa. Kevyet vaellusvaatteet on aika vaihtaa tuulen-ja vedenpitävään gore-texiin. Jatkan matkaa kohti Norjaa. Kalastan muutamista järvistä, mutta kalaa ei tule. Ikävämpi juttu, sillä nälkä istuu edelleen sitkeästi rinkan päällä.

Rajalta avautuu hieno maisema Yli-Inarijoen kansallispuistoon. Korkeusvaihtelut ovat pieniä Norjan mittapuulla. Matkalla on lähinnä tunturikoivikkoa ja soita sekä paljon vesistöjä. Horisontissa noin 75km:n päässä näkyy Iškoras-tunturialue, joilta on enää reipas päivän kävely etapin päätepisteseen Karasjoelle. Edessä on siis paljon erämaata koluttavaksi!

Parin päivän perästä ylitän viimein rajan ja siirryn Norjan puolelle Yli-Inarijoen kansallispuistoon. Olen tästä iloinen, sillä paikka on minulle täysin tuntematon ja toisaalta ainakin kartalta katsoen hyvän näköisiä kalapaikkoja pitäisi löytyä. Kalaa saisikin alkaa kunnolla tulemaan, jotta hellittäisi tämä ärsyttävä nälkä.

Sitä saa mitä tilaa, ainakin joskus. Samana iltana, tuulisen ja sateisen päivän jälkeen Kalapaikka löytyy. Valehtelematta saan lähes joka heitolla hyvänkokoisen, vähintään 25cm:n taimenen. Suurimmalla kalalla on pituutta 52cm. Juuri  tällaista olen toivonut jo päiväkausia! Leiriydyn ja päätän samantien, että huomenna vietän tässä kaikkien aikojen taimenkestit. Seuraavan vuorokauden aikana en syö muuta kuin taimenta, riisiä ja leipää. Taimenta keitettynä, taimenta paistettuna, taimenta graavisuolattuna. Onneksi en enää ole paljakalla, joten voin käyttää nuotiota kalanvalmistukseen eikä siten tarvitse tuhlata vähäisiä kaasuvarantoja. Laskelmieni mukaan syön kestien aikana tusinan verran taimenia. Tämä tankkaus tekee hyvää ja lepopäivän jälkeen on taas aivan uudella tavalla voimia jatkaa matkaa.

Kalastaessani joskus tunnen kieltämättä myös sääliä, kun kaunis kala taistelee kirjaimellisesti henkensä edestä, koukku huulessa. Pakko on kuitenkin ihmisen syödä, siitä ei pääse mihinkään. Selitän itselleni, että tämän luonnollisemmin ja eettisemmin, siis kävelemällä raskas rinkka selässä päiväkausia kalavesien äärelle, tuota pakkoa on vaikea täyttää. Kalastan vain sen mitä jaksan syödä ja saaliistani syön sisälmyksiä ja pyrstöä lukuunottamatta kaiken, myös ruodot jos ne eivät ole liian isoja. Nälkäisenä ei kyllä tule mieleenkään heittää mitään syötäväksi kelpaavaa pois. Ilman kalastuksesta saatavaa lisäruokaa tämä retki jäisi tekemättä, se on varma.

Punalihaista pannulle!

Lepopäivän jälkeen, viisi päivää Näkkälästä lähdön jälkeen, matka taas jatkuu, kohti pohjoista. Sää on vaihteeksi poutainen ja lämmin. Siellä täällä liikkuu ukkospilviä, yksi pyyhkäisee ylikin. Pouta on kuitenkin vain väliaikaista, sillä jatkossa kylmä pohjoistuuli ja vesisade ovat seuranani monta päivää.

Uhkaava pilvi lähestyy Gavdnjajávrea.
Leiripaikka Yli-Inarijoen kansallispuiston ytimessä. Punainen teltta näkyy kauas, mikä on mielestäni hyvä juttu.

Sadekuurojen välillä sää saattoi hetkeksi seljetä ja aurinkoakin näkyi. Tässä yksi lukuisista kalapaikoista.

Jäkälän valtava määrä Norjan puolella hämmästyttää! Toisin kuin rajan takana Suomessa, täällä poroja ei pidetä kesälaitumella, joten jäkälä saa kasvaa rauhassa. Se värjääkin kaikki maat ja mannut kauniiseen hopeanvihreään huntuun.
Kansallispuiston pohjoisosissa päivät ovat pitkiä ja loputtomissa tunturikoivikoissa kurjassa säässä matkanteko tuntuu lähinnä työltä. Pienet joet ja suot tuovat välillä vaihtelua matkantekoon. Nuotiolla ei huvita vesisateessa istuskella eikä valokuvaaminenkaan nappaa. Taimenen syöntikin loppuu. Onneksi vanha kunnon hauki käy edes jotenkuten koukkuun. Hauet ovat näillä main isoja, järkeään yli  kaksikiloisia ja sekös nälkäistä vaeltajaa miellyttää!

Ties kuinka mones lounasnuotio...
...ja ties kuinka mones nuudeli-soija-kasvis-sörsseli. Tällä kertaa ilman kalaa. Maistuu päivä päivältä vain paremmalle!
Näinä päivinä mieleenpainuvin luontokokemus sattuu erään pienen puron varressa taukoa pitäessäni. Vettä sataa ja tuulee. Seisoskelen paikallani, tutkailen ympäristöä ja syön suklaata. Yhtäkkiä huomaan kahden hirven lähestyvän puronvarresta. Teen kaikkeni ollakseni täysin liikkumatta. Ne etenevät hitaasti ja rauhallisesti välillä napsien rantapusikoista syötävää. Hirvet tulevat 30 metrin päähän, ennen kuin ne pysähtyvät ja huomaavat, että nyt on jotain pielessä. Ne kääntävät turpansa ja korvansa suuntaani. Katselen niitä vielä hetken, ennen kuin huikkaan niille norjalaisittain "Hej!". Samantien hirvet pyörähtävät ympäri ja laukkovat täyttä vauhtia pusikkoon. Hirvi on kyllä komea eläin, hämmästyttävää miten niin iso otus voi liikkua metsässä niin ketterästi.

Sateista lepopäivää vietän Bavtajohkan varressa Gastejávren rannalla, jo kansallispuiston ulkopuolella. Tästä huolimatta maastot ovat edelleen miellyttävän alkukantaisia eikä merkkejä ihmisten toiminnasta juuri näy. Päivä menee kalastaessa ahvenia järvestä sekä teltassa lukiessa. Pitkien päivien jälkeen on mukavaa köllötellä teltassa sateen ropistessa telttakankaisiin, tosin suklaa- ja keksivarastoille moinen on turmioksi.

Bavtajohkan vartta, taustalla Gastejávri. Jokilaaksot ovat suomalaisella mittapuulla varsin jyrkkärintieisiä ja raskaimpia ponnistuksia etapin aikana olikin nousta näitä rinteitä ylös helppokulkuisemmille ylängöille.

Marssi kohti kauppaa


Lepopäivän jälkeen, 9 päivää Näkkälästä lähdön jälkeen matka jatkuu kohti pohjoista, jo totuttuun tapaan sateessa. Vuorokauden perästä säässä tapahtuu kuitenkin muutos. Tuulet kääntyvät itään, sää lämpenee ja sateet muuttuvat kuurottaisiksi. Vettä tulee kuitenkin usein. Joskus taivaalla ei edes ole mitään, mikä näyttäisi sadepilveltä ja siitä huolimatta sataa. Sää lämpenee tasaisesti päivä päivältä ja sateet vähenevät. Lähestyessäni Iskoras-tuntureita maastossa alkaa näkyä myös enemmän ihmisen tekosia eli mönkijäuria, kelkkauria ja niiden varsilla oluttölkkejä niin paljon, että ne keräämällä olisi varmaan voinut rahoittaa tämän etapin eväät. Loppumatkasta kalapaikat alkavat käydä vähiin, joten nälkä ilmaantuu taas kannoilleni. Iltaisin nukkumaan mennessä mielessäni pyörivät kaikki ne Karasjoen ruokakaupoissa odottavat herkut siihen malliin, että on vaikea saada unen päästä kiinni.

Selkenemisen merkkejä Áibmejávrella.

Lämmenneen sään myötä myös sääsket ilmaantuivat maisemiin, pitkästä aikaa.
Parhaat suojat sääskiä vastaan ovat peittävä vaatetus, savuttava nuotio ja huumorintaju.

Kartoissani ei ole eroteltu metsää ja rämettä, joten silloin tällöin löydän itseni loputtoman tuntuisista kosteista pusikoista. Muutaman kerran ajauduin infernaalisiin superpusikoihin, joissa oli edettävä välillä niin, ettei yksikään raaja koskettanut maata.
Viimeiset puolitoista vuorokautta seurailen mönkijäuraa kun mitään järkevämpääkään vaihtoehtoa ei ole. Ylitän Iškoras-tunturit ja loppusuora Karasjoelle aukeaa. Väsyttää, askel painaa, nälkä kurnii. Eväitä ei enää ole kuin viimeiselle illalliselle ja jotain rippeitä aamulle. Viimeistä iltaa ennen Karasjoen kylälle siirtymistä vietän pienellä lammella Rihtavárrin päällä muutaman kilometrin päässä kylästä. Ilta on tyyni ja aurinkoinen, joten istuskelen pitkään iltanuotiolla ja kertailen etapin tapahtumia.

Mielikuvani Yli-Inarijoen kansallispuistosta jää todella positiiviseksi kosteista keleistä huolimatta. Alue tuntuu todella luonnotilaiselta ja kesyttämättömältä ja siellä kulkiessa on todellista erämaan tunnelmaa. Koin hienoja kalastuselämyksiä sekä eläinkohtaamisia ja sain vaeltaa komeissa maisemissa silloin kun tunturikoivikosta vähän ylemmäksi pääsin. Karasjokea lähestyttäessä maastot kävivät tylsemmiksi ja ihmisen vaikutus näkyi selvemmin, joten kun seuraavan kerran lähden retkeilemään Yli-Inarijoen kansallispuistoon, yritän valita reittini hieman eri tavalla.

Siitä kun lähdin Näkkälästä on 13 päivää. Olen ollut nyt kaikkiaan viisi viikkoa retkellä, ilman kaupassa käyntiä ja kunnon tankkausta, ja sen kyllä huomaa olotilassa. Nyt on paikallaan pari päivää lepoa sekä rasvaista ja makeaa syötävää ilman säännöstelyä. Viimeisenä iltana on jälleen vaikea saada unta...

Kaukana pohjoisessa näkyy lumihuippuisia suuria tuntureita. Neljäs etappi vie kulkuni juuri tuonne. Ennen sitä on kuitenkin edessä kaksi päivää lepoa ja tankkausta Karasjoella.