maanantai 16. tammikuuta 2017

Tulien äärellä - Kaamosvaellus 2017

 Siirryn kesämuistoista hetkeksi talvisempiin tunnelmiin ja kaamosvaellukseen. Edessä on retkeilyn saralla haastavimmat kaksi viikkoani koskaan. Kaamosolosuhteet kaikessa kauneudessaan ja vaikeudessaan, syrjäisiä Lapin erämaita ja umpihankea 160km. Kaikki tämä yksin, sillä yllättäen retkikaverini sairastui ennen lähtöä. Retkestä tulee varmasti raskas ja haastava, mutta myös yhtä varmasti unohtumaton kokemus!   

 
"Siellä saat varmasti olla rauhassa!" tuumaa taksikuski, kun virittelen ahkiota lähtökuntoon tien varressa pari kilometrin päässä Angelin kylästä. "Siinähän sitä on jo syytä lähteä", vastaan kiinnittäessäni aisoja ahkion runkoon taksin takalamppujen punaisessa valossa. Olen matkustanut aamusarastuksesta lähtien ja katsellut bussin ja taksin ikkunasta Lapin lyhyttä päivää, joka nyt on jo tullut iltaan. Saatuani ahkion kuntoon sekä kaikki remmit ja rensselit ojennukseen vaihdamme vielä pari sanaa ennen kuin lähdemme omille teillemme. Taksin valot katoavat tien mutkan taakse. Pimeys ja täydellinen hiljaisuus laskeutuvat, mutta vain hetkeksi. Otsalamppu vie pimeyden ja hiljaisuus katoaa suksien suihkimisen taakse. Onpa mahtavaa päästä pitkästä aikaa taas suksille! Kelikin selkenee sen verran että tähdet tulevat näkyviin. Tyytyväisyys valtaa väkisin mielen. Muutaman tunnin hiihdon jälkeen pysähdyn, pystytän leirin ja pääsen taas pitkästä aikaa kunnon iltanuotiolle. Tätä on odotettu.

Retken reitti. Tarkemmin karttaa pääsee tutkimaan tästä. Sinisillä markkereilla on merkitty tekstissä mainittuja paikkoja.

Heti ensimmäisenä aamuna hanki tuntuu hyvältä. Muutamia viikkoja aikaisemmin lämpötila kävi jossakin vaiheessa suojan puolella ja siksi hangessa on ohut kova kerros eikä suksi siksi uppoakaan kuin 15-25cm lumeen paikasta riippuen. Tuulisilla paikoilla ei senkään vertaa. Hiihtelen soita pitkin lounaaseen kohti Lemmenjoen kansallispuiston länsireunaa. Keli on todella harmaa. Pilvet roikkuvat matalalla ja lunta satelee tuulen saattelemana. Homma alkaa jo tuntua hieman puuduttavalta kunnes illan jo hämärtyessä lounaisella taivaalla alkaa näkyä punerrusta. Pilven reunahan se siellä! Sää alkaakin nopeasti kirkastua ja pian edessäni kohoaa komeita tuntureita kuin postikorttikuvassa: Guovžuroaivi ja Stuorrabogeoaivi. Tähdetkin tulevat valon vähetessä esiin yksi kerrallaan. Nyt muistan taas miksi tulin tänne.

Ensimmäisen hiihtopäivän paras hetki: valoa taivaanrannassa!

Toisena hiihtopäivänä sain nauttia komeista kaamoksen väreistä. Koska hiihdin etelään päin, sain koko päivän katsella värien loistoa ja muutosta taivaanrannassa eikä hiihtäminen tuntunut ollenkaan raskaalta. Jos päivää olisi riittänyt, olisin voinut helposti hiihtää kaamoksen kajon perässä vaikka Ouluun asti!

Nukkuvassa erämaassa


Hiihtelen etelään Vaskojoen ja Norjan rajan välimaastossa ja muistelen, millaista täällä oli viime kesänä. Silloin oli lämmintä ja vettä virtasi joissa ja puroissa. Linnut lauloivat ja joka paikka oli täynnä vihreää. Nyt tuntuu oudolta katsoa nukkuvaa erämaata. Lintujen laulun on korvannut tuulen humina ja satunnainen puiden paukahtelu pakkasen voimasta. Elämää ei juuri näy, ainoastaan satunnaiset jäljet lumella kertovat, että kaikki eivät ole lähteneet tai nukkumassa. Kettujen ja riekkojen jättämiä kevyitä painaumia sekä hirvien ja porojen raskaita kahlausjälkiä näkyy siellä täällä. Koko retken aikana näen vain muutaman korpin, puolenkymmentä hirveä, saman verran poroja, kymmenkunta riekkoa sekä hiiripöllön.

Vaikka elämää ei juurikaan näy, tunnelma on silti kohdallaan. Jokainen aamun sarastus on pimeyden väistyessä kuin pieni kevät. Sopivalla säällä täyteen loistoonsa pääsevät kaamoksen värit suorastaan lumoavat eikä päivän aikana edes huomaa tekevänsä raskasta fyysistä työtä. Illan hämärtyessä nautin suunnattomasti siitä, miten valon vähetessä tähdet alkavat ensin yksi kerrallaan tulla näkyviin, kunnes lopulta taivaankannelle piirtyy tuttu ikuinen tähtikartta. Hyvällä tuurilla iltaa piristää vielä revontulten loimotus.

Näkymä makuupussista iltanuotion jo hiipuessa uudenvuodenaattona.
Eihän tämä homma tietystikään aina yhtä fiilistelyä ole. Ennemminkin se on työtä, johon sinne tänne osuu hienoja pysäyttäviä hetkiä. Tässä esimerkkipäivä.

 Retken 4. aamuna Vaskojoen latvoilta käännyn kohti itä-kaakkoa ja Lemmenjoen kansallispuiston keskiosien valtavia jänkiä. Aamu on puolipilvinen ja lähden liikkeelle jo sarastaessa niin, että saan taas nautiskella hitaasta valon lisääntymisestä. Eilinen kylmähkö keli on poissa, pakkasta on nyt vain muutama aste. Kevyt tuulenvire käy etelästä ja pilvisyys lisääntyy hiljalleen. Aavistelen pahaa keliä ja valmistaudun jo henkisesti siihen. Säätä haistellessani yllätätän kaksi hirveä koivikossa. Hämärästä huolimatta nuo kaksi tummaa hahmoa liikkuvat aavemaisen ketterästi pusikossa. Pysähdyn ja katselen hahmojen perään ennen kuin ne katoavat metsän pimeyteen. Jatkan taas matkaani ja pian saavunkin Vaskojoen laajaan aukeaan laaksoon, josta lähden nousemaan pitkää ylämäkeä Hopiapalolle. Tässä vaiheessa tuuli yltyy nopeasti ja lumisade alkaa. Eipä aikaakaan kuin tuuli kuljettaa lunta iloisesti ja aukealla näkyvyys huononee noin 200 metriin. Vaskojoen laakson aukea maasto muuttuu Hopiapalon rinteessä koivikoksi, missä näkyvyys ei tietenkään ole ongelma, mutta tiheässä pusikossa ahkion kanssa saa etenemisreittiä etsiä mutkitellen sinne tänne kuin Stockmannin Hulluilla päivillä. Selvitettyäni koivupusikon on edessä Nautajängän pohjoispään ylitys eli 2km aukeaa edelleen yltyneen tuulen ja lentävän lumen armoilla. Tuuli tietysti vielä puhaltelee juuri sopivasti jängältä, joten myrskylaseille on käyttöä. Hiihtelen reippaasti jängän yli ja syön pikalounaan Naukusselän rinteessä sopivasti kaatuneen männyn latvan suojassa. Tästä jatkan matkaani edelleen Naukusselän toiselle puolelle kohti Naukusjänkää. Huonossa kelissä putoan kartalta niin että illan hämärtyessä tiedän sijaintini ehkä puolentoista kilometrin tarkkuudella. Väsyttää jo, joten päätän leiriytyä ja selvittää sijaintiani aamulla tuorein voimin ja toivottavasti paremmassa säässä. Havumetsää ei näillä seuduilla ole, joten tulet on tehtävä tunturikoivusta. Tämä tekee leiriytymisestä huomattavasti työläämpää ja menee kauan ennen kuin leiri on valmis ja koivunuotio palaa iloisesti sihisten ja kitkerää tummaa savua tupruttaen. Ilokseni sää illalla selkiytyy niin, että tähdet tulevat esiin ja revontuletkin ilmaantuvat piristämään leiritouhuja. Tulilla aika kuluu nopeasti ja siinä vaiheessa kun kaikki huoltohommat ja velvollisuudet on hoidettu, onkin jo nukkumaanmenoaika eikä luppoaikaa tänä iltana jää ollenkaan. Nukkumaan menen kuitenkin tyytyväisenä ja kiitollisena mukavasta ja jännittävästä päivästä. Mitähän seikkailuja huominen tuo tullessaan?

Leiritunnelmaa.

Yksinvaellus talvella


Yksinvaellus talvella on rankkaa puuhaa, en sitä osaa paremmin sanoa. Energiaa kuluu paljon, koska latua on avattava koko ajan itse. Lisäksi ahkio on raskas, varusteita kun tarvitaan monia erilaisia olosuhteita varten. Vesikeliin, tuiskuun, hirmupakkasiin. Kova energiankulutus vaatii tietysti järeät eväät, joten  raskas evässäkkikin lisää ahkion painoa. Jatkuvasta ladunavaamisesta ja raskaasta pulkasta seuraa lisäksi se, että hiki tulee hiihtäessä pintaan todella herkästi, oikeastaan jopa väistämättä. Hiki ja pakkanen eivät tietystikään ole ollenkaan miellyttävä yhdistelmä ja kovin pitkäksi aikaa ei voikaan pysähtyä taukoilemaan ennen kuin kylmä jo ramahtelee kropassa. Lounastauot ovat pääsääntöisesti nopeita suorituksia. Siten raskas, lähes tauoton hiihto voi joskus tuntua työltä, yksinäiseltä puskemiselta. Tosin hommaan nopeasti tottuu, kun keskittyy ympäristöön ja positiivisiin asioihin. kuten vaikkapa siihen, että tauot eivät ainakaan pääse venymään turhan pitkiksi. Tai siihen, että hiihto ahkion kanssa karkoittaa kyllä nopeasti kylmän.

Tunturipurot ovat moninpaikoin sulia eikä isoimpien varsilta välttämättä kovin helposti löydy sellaista paikkaa, josta pääsisi suoraan hiihtämällä yli. Tämä puron ylitys oli astetta työläämpi. Ylityksen jälkeen piti pari kertaa raaputella jäätä pois ahkion pohjasta. Näin jälkikäteen ajatellen olisin ehkä päässyt pienemmällä vaivalla, jos olisin kantanut kamppeet yli useammassa osassa.
Vaeltamisesta tekee myös rankkaa kellon kumartaminen. On herättävä aikaisin, jotta kaiken valoisan ajan voi käyttää liikkumiseen. Kaamosvaelluksen ärsyttävin piirre onkin herätyskelloon herääminen. Heräämisen jälkeenkin on kaikessa puuhassa seurattava kelloa niin, että asiat menevät eteenpäin. Aamunuotiolle ei saa jäädä llian pitkäksi aikaa ja on mentävä ajoissa nukkumaan, jotta ehtii levätä riittävästi ennen kuin herätyskello seuraavana aamuna taas pärähtää soimaan.

Oma kapittelinsa on sitten turvallisuus. Yksi paha virhearvio tai varusterikko voi muuttaa hienon retken painajaiseksi. Kaikkeen tekemiseen täytyykin jaksaa keskittyä kunnolla.Veden päällä liikkuessa täytyy olla koko ajan tuntosarvet pystyssä ja kiehuvaa vettä kaadellessa on otteen pannusta oltava pitävä.  Lisäksi varustuksen on oltava olosuhteisiin sopiva ja selviytymisen kannalta kriittisten varusteiden kuten teltan ja keittimen ehdottoman luotettavia.  Talvisella yksinvaelluksella peruserätaitojen täytyy luonnollisesti olla hyvin hallussa, erityisesti tulenteko- ja suunnistustaitojen.

Mielestäni yksi tärkeimmistä asioista turvallisuuden kannalta on se, ettei  hiihdolla väsytä itseään liikaa. Väsyneenä välinpitämättömyys lisääntyy ja varovaisuus helposti unohtuu. Olisi niin mukava vain ylittää joki äkkiä suorinta reittiä, jotta pääsee nopeasti eteenpäin ja leiriin sen sijaan, että pysähtyy miettimään että tohtiiko tästä mennä. Suunnistustarkkuuskin heikkenee uupumuksen myötä.

 Hiihtopäivän jälkeen voimia täytyy aina riittää leirin pystytykseen ja huoltoon, mikä taas mahdollistaa palautumisen seuraavaa päivää varten. Hiihtopäiväni pituus on suunnilleen 7-8 tuntia, kovalla pakkasella vähemmän. Leiriytyminen vie talvella paljon aikaa ja voimia, polttopuutilanteesta riippuen 2-3 tuntia tai jopa enemmän.  Väsyneenä tietysti tapaturmien riski kasvaa ja sekin on tiedostettava. Esimerkiksi kirves pyörii helpommin käsissä ja osumatarkkuus huononee.

Väsymyksen välttämisessä tarvitaan kokemusta ja itsetuntemusta. Täytyy huomata mielessä ja kropassa uupumuksen merkit, joiden ilmaantuessa on alettava etsimään leiripaikkaa, siitäkin huolimatta että alkuperäinen, kodin lämmössä kuivissa vaatteissa laadittu hieno suunnitelma saattaa kariutua. Turvallisuus aina ennen kaikkea.

Nuotion varassa


Retken 6. päivän ilta. Hiihdän pitkää ja kapeaa suota itään päin Jänispäiden välissä. Pimeys on laskeutunut jo aikaa sitten. Tähdet loistavat kirkkaasti ja olen hiihtänyt jo pari kilometriä ilman otsalamppua nautiskellen tähtien valosta. Päivä on ollut hikinen. Aamulla heräsin nuotiokuopassani valoisaan aamuun. En ollut herännyt kellon soittoon ja kello olikin tuolloin jo 9, kaksi ja puoli tuntia aiottua heräämisaikaa myöhemmin! Olin aikonut ehtiä parissa päivässä Taimenjärven kämpälle viettämään huoltopäivää, mutta tämä pommiinnukkuminen saattaisi aiheuttaa sen, etten kertakaikkiaan ehdi. Päätin kuitenkin hiihdellä sen minkä kohtuudella jaksan.

Päivän hiihtokeli muodostui erinomaiseksi ja olenkin hiihdellyt hyvin reipasta vauhtia niin, että hiihtopäivä on kilometrien valossa lopulta ihan normaalimittainen. Muutamat kilometrit ennen tätä pitkää suota nousin Jänispään rinnettä ylös pimeässä metsässä kertaillen samalla mielessäni tuoreimman Star Wars- elokuvan juonenkäänteitä. Nyt, pitkän suon toisessa päässä väsy alkaa painaa ja hikisten vaatteiden kautta myös vilu alkaa iskeä pintaan. Sytytän otsalampun ja alan tutkailemaan suon laitoja leiripaikan toivossa. Pian valokeilaan ilmestyykin juuri sopiva tuulen kaatama honka, joka mahdollistaa helpohkot leirivalmistelut. Hyvä ilta tulossa!

Tuulen kaatamat hongat ovat erinomaisia kuivan polttopuun lähteitä. Sopivasta puusta riittää lämpöä koko illaksi. Pystyssä olevia honkia ei tietenkään saa kaataa muulloin kuin pakon edessä.

Leiripaikalle tullessani pystytän ensin tarvittaessa teltan, sen jälkeen kaivan nuotiokuopan, etsin polttopuuta, valmistelen ja sytytän nuotion ja lopuksi vielä viritän tarpin nuotiokuopan yläpuolelle antamaan suojaa tuulelta. Parin tunnin valmistelujen jälkeen on mukava köllähtää makuualustalle nuotion ääreen, mutta valitettavasti velvollisuudet eivät lopu vielä siihen. Märät sukat, kinttaat ja kengät sekä mahdollisesti jäinen takki on aseteltava kuivumaan.

Nyt illalla alkaa lumisade, joten kuivatusnaru on viritettävä tarpin alle, mikä tekee nuotion edustasta ahtaan. Onneksi keinokuituvaatteet kuivuvat nopeasti jo päällä eikä niiden kuivatukseen tarvitse panostaa. Lumensulatus on aloitettava. Ennen nuotiolle siirtymistä olen kerännyt säkkiin lunta sen verran, ettei minun tarvitse nousta telttapatjalta hakemaan sulatettavaa. Lisäksi ruoka on saatava lämpimäksi ja huomispäivän eväät täytyy valmistella. Tehtävää on paljon, mutta onneksi useimpina iltoina aikaa jää noin tunnin verran vain makoilla makuupussissa nuotion lämmössä ja nauttia olosta. Huomenna on taas hyvä lähteä jatkamaan matkaa kuivilla vaatteilla ja täydellä vesivarastolla.

Nuotio on tämän retken onnistumisen kannalta aivan keskeinen asia. Minulla on toki mukanani bensakeitin, jolla tarvittaessa saa nopeasti keitettyä vettä, jos syystä tai toisesta nuotiopuuhat eivät onnistu. Märkien vaatteiden ja makuupussin kuivattaminen ilman tulta sen sijaan on kaamosaikana mahdotonta, jos tupia ei ole käytettävissä. Luonto on hienosti tulen kautta mahdollistanut pärjäämisen maastossa myös talvisaikaan. Iltaisin nuotion ääressä makoillessani muistan aina olla tästä kiitollinen samalla kun katselen tyytyväisenä, miten höyry hiljalleen nousee kuivuvista vaatteista.

Iltanuotiolla. Hiihtopäivä ohi ja kaikki huoltohommat tehty, nyt ehtii tunnin verran vain nollailla liekkien lämmössä. Makuupussi kuivuu samalla kätevästi.

Huoltopäivä


Seuraavana päivänä ylitän Kittilä-Inari tien ja siirryn Lemmenjoen kansallispuistosta Hammastunturin erämaa-aluelle. Tuon päivän aikana ympäristö muuttuu selvästi. Lemmenjoen kansallispuiston keskiosien vanhat mäntymetsät muuttuvat tunturikoivikoiksi ja kynttiläkuusikoiksi. Lisäksi maasto on huomattavasti polveilevampaa ja tuntureita näkyy enemmän. Miellyttävää vaihtelua! Saavun illan hämärtyessä Taimenjärven pienelle hyvin huolletulle autiotuvalle. Ehdin kuin ehdinkin kämpälle eilisaamun pommiinnukkumisesta huolimatta. Huomenna aion viettää tuvalla huoltopäivää.

Edellinen vieras on käynyt viimeksi lokakuussa, joten ruuhkaa ei ole ollut. Viikon maastossa elämisen jälkeen tupa tuntuu äärimmäiseltä luksukselta, ehkä jopa liiankin kanssa. Tietysti tuntuu mukavalta, kun huoltopäivän aamuna voi nukkua pitkään ja aamupalan jälkeen voi vielä palata makuupussiin jatkamaan unia. Mitään korjausta vaativia varusterikkoja ei ole ilmaantunut, joten huoltopäiväni koostuu lähinnä nukkumisesta, syömisestä ja kevyestä ulkoilusta. Hieman huolestuttavaa on saappaiden saumojen hajoilu, mutta kyllä niillä  tämän reissun hiihtää loppuun.

Jännittävintä huoltopäivässä on se, että pakkanen on kiristynyt reippaasti. Tuvan mittari liikkuu 30 ja 35 asteen välillä. Mukavaa kun tälle reissulle osuu kunnon pakkasiakin. Huoltopäivän illan vietän leppoisasti välillä pihalla revontulia ihaillen, välillä sisällä kirjoitellen tai vaan köllötellen. Lepopäivä tekee todella hyvää ja illalla toimettomuus alkaa jo hieman kyllästyttää. On selvästikin aika lähteä taas matkaan.

Taimenjärven autiotuvalla.


Pakkasta


Seuraavana aamuna pakkanen on edelleen kireä. Oma mittarini näyttää rapsakat 35 astetta. Pakkailen kamani nopeasti ja lähden hiihtelemään itään päin. Toivon tänään ehtiväni Appisjoelle. Pakkasen takia ahkio liikkuu hangella kuin hiekkapaperilla eikä suksikaan luista yhtään. Myöskin kevyt hiki puskee aika äkkiä pintaan. Vaan mitäpä näistä. Suorastaan nautin kunnon talvipäivästä. Lisäksi hiihtäessä pysyy riittävän lämpimänä ja taianomainen pakkaspäivän valo vie huomion pois pienistä epämukavuustekijöistä. Hiihtelen suurilla soilla ja paljakoilla kuin satumaassa. Taivaanranta hohtaa kirkkaana punaisen, oranssin ja keltaisen eri sävyjä. Tuntureiden rinteissä kynttiläkuusten siluetit siellä täällä rikkovat horisonttia, ihan niin kuin nekin olisivat nousseet koivikoiden keskeltä ylemmäksi ihan vain siksi että näkisivät paremmin tämän kaiken. Kamera on jäässä, joten eipä tarvitse miettiä valokuvaustakaan. Voin keskittyä täysillä vain nauttimaan tunnelmasta. Tosin lounaan aikana on tunnelmointi kaukana ja toiminta ennätysnopeaa.

Pakkasten myötä puut saivat hienon kuurakuorrutteen.
 Noin kuuden tunnin hiihtämisen jälkeen ylitän Appisjoen. Tunnen että nyt alkaa väsy painaa ja täytyy alkaa katselemaan leiripaikkaa. Pakkasella huomaa selvästi, kuinka energiaa kuluu enemmän hiihtäessä. Kylmällä kelillä täytyykin olla tarkkana ettei homma mene ylirasituksen puolelle ja voimia riittää vielä leirin pystytykseen. Valitsen leiripaikan huolella, sillä näissä olosuhteissa ei huvita rehkiä yhtään enempää kuin on tarpeen. Jonkin ajan kuluttua sopiva kuusikelo ja pari kuivahtanutta kuusta löytyykin ja pääsen aloittamaan leiripuuhat. Leirin pystytyksen jälkeen pakkaspäivän ilta meneekin mukavasti huoltohommien parissa, hyvin likellä nuotiota. Lämmön ja valon keidas pimeän ja armottoman kylmän erämaan keskellä. Kuu paistaa kirkkaasti ja nuotion lämmin valo tanssii lähimpien kynttiläkuusten lumisilla kyljillä. Kyllä taas kelpaa olla.

Ihmisten ilmoille


Yön jälkeen, retken 10. aamuna pakkanen alkaakin jo hiipua noin 20 asteen tienoille. Sukset ja ahkio alkavat taas luistaa ja matka etenee ripeästi. Vaellus jatkuu päivän aikana kohti itää Pietarlauttasen pohjoispuolelta aina Vaskistunturin rinteille asti leiriin. Täällä metsä muuttuu taas vanhaksi mäntymetsäksi eikä polttopuun löytämisestä tarvitse huolehtia. Ilta meneekin tutulla kaavalla varsin leppoisasti.

Lounastauko Pietarlauttasen rinteessä.

Seuraava aamu sen sijaan on retken kylmin. Huomaan sen heti herätessäni. Pakkasta on 23 astetta ja lounaasta käy kohtalainen tuuli, joten ei ihme että on jäätävä keli. Onneksi polttopuuta riittää ja aamutulien ansiosta matkaanlähtö sujuu varsin mukavasti. Tämän päivän aikana tarkoitukseni on laskeutua Ivalojoen laaksoon. Keli on todellakin erikoinen, kun on pakkasta ja tuulee yhtä aikaa. Arvaan jo, että sään muutos on tulossa ja mahdollisesti kovaakin tuulta sen myötä. Onneksi siirryn tänään tunturista alemmaksi. Aamupäivän hiihtelen alamäkeen Ivalojoen laakson jylhissä mäntymetsissä. Tuuli yltyy jatkuvasti ja tekee kelistä purevan kylmän. Lounaan jälkeen laskeudun Nulkkamukan kohdalta Ivalojoelle.

Joella käy nopeasti selväksi, että tämäkin retki lähestyy loppuaan. En viimeisten 10 päivän aikana ole nähnyt ketään enkä juuri mitään merkkejä ihmisistä, mutta nyt joella kulkee leveä moottorikelkkaura ja kelkkojakin näkyy harvakseltaan. Olin ajatellut viettäväni retkellä vielä yhden kokonaisen päivän, mutta tässä "sivistyksen" äärellä totean, että parhaat palat on jo nähty. Päätänkin hiihtää pitkän päivän niin, että ehdin jo seuraavana päivänä Saariselälle ja etelän bussiin.

Illasta tulee toden totta pitkä, sillä tuuli yltyy yötä kohden niin, että jokilaaksoissakin puuskat tuntuvat varsin kovilta. Tunturissa on varmasti myrskytuulet. Hiihdän ensin Ivalojokea pitkin ja sen jälkeen Tolosjokea ylöspäin. Pääsen illan aikana noin 8 km päähän Saariselästä. Tästä on hyvä aamulla hiihtää perille asti. En enää jaksa alkaa virittelemään tulia, vaan vetäydyn telttaan, laitan bensakeittimen päälle lämmittämään asumustani ja syötyäni palkitsen itseni viimeisillä kekseillä ja suklaalevyn rippeillä.

Seuraavan aamun hiihto Saariselälle sujuu ongelmitta ja saavun perille aikaisin. Paikallisessa kauppakeskuksessa joululaulut raikuvat eri kielillä nauhoitettujen tarjouskuulutusten välissä. Tämän ympäristön vastenmielisyyttä vähentävät ystävälliset kahvilatyöntekijät sekä tuore pulla ja kahvi. Ehdin vielä käydä suihkussa siistiytymässä ennen pitkää bussimatkaa takaisin Ouluun ja arjen oravanpyörään.

Kaikenkaikkiaan kaamosvaellus oli todellakin hieno kokemus ja mielenkiintoinen erähaaste. Yllättäen mitään isompia ongelmia ei vastaan tullut ja  retken pahimpana munauksena pidänkin sitä, että otin mukaan surkean vähän hammastahnaa, joka sitten loppuikin muutama päivä ennen Saariselälle saapumista. Reissu oli fyysisesti raskas ja näin jälkikäteen ajatellen luppoaikaa olisi voinut olla enemmänkin valokuvaukseen tai vaan nuotiolla makoiluun. Toisaalta, talvisaikaan pitää hiihtää silloin kun pystyy ja kohtuudella jaksaa, koska kelit voivat muuttua hyvin nopeasti hyvin vaikeiksi. Olen erittäin tyytyväinen siihen, kuinka hyvin tällainen ja varmasti nyt myös paljon pitempikin retki nuotioon tukeutuen onnistuu.

Tästä on hyvä jatkaa seuraaviin seikkailuihin. Taidan jo nakata hammastahnatuubin ahkioon valmiiksi...





13 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Hieno reissu ja hienot kuvat olisi kiva lähteä itsekin noin pitkälle reissulle, mutta taidot ei anna.

    Kaunista maisemaa täällä Suomessa on.

    VastaaPoista
  3. Huikea reissu ja hyvin kirjoitettu tarina! Tällaisia on ilo lukea, hienoa että vielä löytyy ihmisiä jotka tekevät vaativia retkiä. Näköjään kaamosvaelluksen voi taitavalla tulien hyödyntämisellä tehdä vähäiselläkin tupien käytöllä, itse olen pyrkinyt kaamosaikaan pääsemään tuville suurimpana osana öistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommenteista! Nuotioon tukeutuminen tosiaan mahdollistaa retkeilyn myös siellä, missä tupia ei ole. Lisäksi ainakin itse koen retkellä pääseväni lähemmäksi luontoa aamu- ja iltanuotioiden myötä. Homma toki vaatii jonkin verran harjoitusta tulenteon ja yleensäkin retkeilyn osalta.

      Poista
  4. Hieno reissu, kertoisitko hieman enemmän nuotion teosta. Millaista puuta käytit yms? Esim. Miten sait koivusta tehtyä nuotiot?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kysymyksestä! Havumetsissä periaatteeni on, että puun hankintaan en käytä kirvestä. Tällöin poltan tuulen kaatamien puiden oksia, juurakoita tai niiden osia sekä muuta sellaista minkä saa "paljain käsin" helposti mukaan. Eläviä puita ei saa vahingoittaa. Koivikossa pyrin samaan, tosin saatan joutua muutaman pienen koivun kaatamaan, jos muuta poltettavaa ei millään löydy. Tällöinkin pitää yrittää valita sellaisia puita, jotka ovat jo ennalta vahingoittuneet esim. tykkylumesta.

      Tässä Erä-lehden artikkelissa on hyvin ohjeistusta nuotion tekoon: https://eralehti.fi/wp-content/uploads/era/files/vanhat/945641.pdf
      Lopussa on myös ohjeet nuotion tekoon tuoreesta koivusta. Tuon ohjeen mukaan olen itsekin ensimmäiset koivutuleni tehnyt. Tätä taitoa kannattaa kunnolla harjoitella ennen kuin lähtee tunturiin tulistelemaan.

      Poista
  5. Jopa oli taas hieno reissukuvaus ja upea tunnelma välittyi tänne ruudun taakse.
    Kertoisitko hieman välineistäsi. Millaiset sukset+tykötarpeet, teltta ja makuupussi, entäpä hiihtovaatteet?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sukset ovat Järvisen Lapponiat, joilla pituutta 260cm. Umpihangessaa pitää olla pitkät sukset. Sauvat ovat Ruotsin armeijan jämiä, siteet taas SA-mallia. Ahkion ollessa mukana käytän suksissa useimmiten nousukarvoja. Pulkkani on itserakentamani JR27- mallin ahkio. Rakennusohjeita muuten löytyy netistä useampia. Teltta on Hillebergin Nammatj 2. Makuupusseja tällä retkellä minulla oli 3 kappaletta; Marmot Never Summer talvipussi, Warmpeace Viking 600 kolmen vuodenajan pussi sekä kevyt kuitupussi suojaamaan untuvapusseja kosteudelta teltassa.

      Hiihtäessä käytän alimmaisena keinokuitualusasua. Merinovilla-alusasu on kuulemma parempi, mutta en ole raaskinut moiseen investoida, kun vanhakin systeemi toimii ihan hyvin. Päällimmäisenä on gore-tex-takki ja housut. Väliin sitten tarpeen mukaan kosteutta siirtävät välipaita ja -housut. Ahkionvetovaljaat ovat kylläkin niin lämmin asuste, että harvoin välivaatteille on enää tarvetta.

      Poista
  6. Onpa sinulla ollut hieno reissu. Jäisi monelta tekemättä. :)

    VastaaPoista
  7. Vaellustaitojen edelle menee vain kirjoittajan kirjoitustaito. Todella helppo lukea ja viihdyttävää sekä informaatiosisältöistä tekstiä. Upea reissu.

    VastaaPoista
  8. Oioi,olipas hieno hiihtovaelluskertomus erämaassa.Olet taitava eräretkeilijä ja liikut luontoa kunnioittaen.Arvostan sinunkaltaisiasi��.

    VastaaPoista
  9. Hienoja vaelluksia olet tehnyt.Mielenkiintoista luettavaa. Itsekin olen luonnossa viihtyjä. Seuraan mielen kiinnolla minkä reissun teet seuraavaksi.

    VastaaPoista
  10. Joo. helppo yhtyä edellisiin . haaveissa olisi vastaavankaltaiset reissut mutta rohkeutta ja taitoa vielä puuttuu.

    VastaaPoista