Suurvaelluksen muistelua: Hetkeksi ihmisten ilmoille

Karasjoen kylälle saavun juhannusaattona. Kylällä tuo juhlapäivä ei näy mitenkään, kuulemma täällä ei juhannusta juhlita. Majapaikkanani toimii joen pohjoispuolella sijaitseva leirintäalue. Perillä noudan eväslaatikkoni respasta, pystytän teltan ja käyn pesulla. Vaikka edellisestä suihkusta on aikaa viisi viikkoa, kokemus on aika kurja. Satunnaiset pulahdukset järvissä ja joissa ovat paljon miellyttävämpi tapa peseytyä.

Näiden puuhien jälkeen on vihdoin aika tehdä kauppareissu, jota olen odottanut päiväkausia. Muutaman nälkäisen ja  huonosti nukutun yön aikana muotoutunut ostoslista on kirkkaana mielessä.  En sentään ole unohtanut, miten kaupassa toimitaan, sillä suoritus on nopea ja tehokas kuin K-kaupan mainoksessa. Niin kuin arvata saattaa, palattuani herkkujen kanssa leirintäalueelle olen varsin lyhyen ajan kuluttua yhtä ähkyä koko mies. Se viides kanankoipi oli vaan liikaa. Täydestä mahasta huolimatta tunnen itseni edelleen nälkäiseksi. Kroppa huutaa ravintoa niin, että mahan armon pyynnöt jäävät kuulumattomiin. Hädin tuskin kävelemään kykenevänä vetäydyn eväideni kanssa telttaan köllöttelemään. Lyhyiden unien jälkeen maha taas vetää. Suklaata, keksejä ja kinkkuleipiä menee vuorotellen. Syötyäni taas vatsan täyteen makoilen jälleen hetken. Tätä kalorikarusellia jatkuu iltaan asti kunnes eväät loppuvat ja on siten aika lähteä uudestaan kartuttamaan ruokakauppiaan tilipussia.

Niin kuin edelliskesän reissullakin, pitkän erämaajakson jälkeen paluu sivistyksen pariin tuntuu aluksi raskaalta ja ärsyttävältä. Liikenteen melu ja ihmisten älämölö tuntuu läpitunkevalta ja se peittää alleen kaikki tutut luonnon äänet.  Roskia ja saastaa näkyy joka paikassa ja leirintäalueeseen suhtaudun lähinnä kuin keskitysleiriin. Jonottaminen kassajonossa tuntuu täysin absurdilta ja leirikeittiön tehoton liesi saa kaipaamaan kunnon nuotiota. Ruokakaan ei maistu mitenkään erityisen hyvältä eikä syöminen ole mikään nautinto. Se on vain välttämättömyys. Kroppaan täytyy saada polttoainetta niin paljon kuin mahdollista ennen lähtöä seuraavalle etapille. Ihmisillekään ei huvita jutella. Päällimmäisenä on kaipuu takaisin yksinkertaiseen eräelämään.

Lauantaina hillitön tankkaus jatkuu, mutta mieli on huomattavasti parempi. Leirintäalue ei enää tunnukaan yhtä kurjalta paikalta. Ajatus lepopäivistä tuntuu nyt ihan mukavalta, vaikka mieli haluaisikin jo takaisin metsään. Lauantain vietän kylällä käveleskellen tai kahvilla istuskellen silloin, kun en ole syömässä tai nukkumassa. Suklaata, hedelmiä ja muita herkkuja palaa jatkuvasti. Illlalla käyn vielä kaupassa ja samalla hankin jo viimeiset eväät seuraavaa etappia varten, norjalaiset kun eivät usko sunnuntai-aukioloon. Kylällä on myös hyvä urheilukauppa, josta saan hankittua kaasupullon ja uudet sukat.

Ihmistenkin kanssa on taas kiva vaihtaa sanoja. Juttelen paljon parin saksalaisen liftarin kanssa, jotka hekin ovat viettämässä lepopäivää Karasjoella. Toisella heistä on liftaus halki Norjan loppusuoralla. Leirintäalueella liikkuu muutenkin paljon ihmisiä. Kylällä sijaitseva saamelaismuseo ja hyvät kalastusmahdollisuudet ilmeisesti vetävät turisteja paikalle.

Näkymiä leirintäalueelta Karasjoen kylälle.

Sunnuntaina järjetön ahmiminen viimein hellittää. Enää ei tarvitse koko ajan syödä ja voinkin noudattaa normaalia ateriarytmiä. Päivä menee nopeasti huoltaessa varusteita ja vaatteita sekä nukkuessa.

Illalla pakkaan rinkkani niin valmiiksi kuin mahdollista. Lopuksi menen noutamaan leirikeittiön jääkaapista sinne jemmaamani suklaat, margariinit ja pölsen (meetvurstia muistuttava makkara). Leirikeittiöön astuessani näen heti että jokin on vialla, sillä jääkaappi on auki ja leirintäalueen asukkaiden eväitä on nosteltu viereiselle pöydälle, osa lojuu lattiallakin. Joku hirttämätön on pöllinyt eväitäni! Tämän siitä saa kun ihmisten ilmoille tulee! Muidenkin eväitä on nähtävästi viety. Omalta osaltani kaksi kuudesta suklaalevystä ja  puoli kiloa pölseä on tiessään.  Todettuani tappioiden pienen määrän pahin kiukku laantuu. Käyn mainitsemassa asiasta leirintäalueen komendantille. Asia ei näytä paljon herättävän reaktioita, ilmeisesti tämmöistä sattuu tuiki taajaan. Ärsyttää, onneksi huomenna pääsen pois tästä paheiden pesästä. Päätän olla pilaamatta iltaani tämän takia. Aamulla kävisin lähtiessäni kaupasta korvaavat eväät ja se siitä.

Seuraavana eli maanantai-aamuna olen jälleen latautunut uuteen seikkailuun. Herään innosta puhisten niin aikaisin, että aamupalan ja tavaroiden pakkaamisen jälkeen joudun odottelemaan hetken kaupan aukeamista. Viimeisen jäätelön jälkeen käyn vielä kirjastossa kirjoittamassa muutaman sanan blogiin ja suuntaan sen jälkeen pohjoiseen kohti lumihuippuisia tuntureita. Matka kohti Tenojoen varressa sijaitsevaa Tana brun kylää alkaa.

Ensimmäisenä iltana leiriydyn isoja harjuksia kuhisevan matalan kosken rannalle. Hikisen päivän jälkeen käyn joessa uimassa. Illallisen syötyäni istuskelen pitkään iltanuotiolla keskiyön auringon valaistessa tunturikoivikoita. Nautin entistä enemmän erämaan rauhasta ja eräelämän yksinkertaisuudesta. Koen olevani jälleen oikeassa paikassa. Tauko Karasjoella teki hyvää ja edellisen etapin lopussa vaivannut nälkä ja väsymys ovat ainakin toistaiseksi poissa. Voimia tarvitaankin, sillä nyt on edessä kesävaelluksen raskain etappi.