Suurvaelluksen muistelua: Nälkä kulkee kannoilla

Edellisessä tarinassa pääsin Näkkälän kylään, jossa ruokalaatikko taas odotteli saapumistani. Tässä postauksessa matka jatkuu Näkkälästä kohti Yli-Inarijoen kansallispuistoa ja Karasjokea. Tämän etapin teemoiksi muodostuivat nälkä ja kalastus.

Nälkä

Lepopäivä Näkkälässä tekee hyvää. Pakkailen verkkaisesti eväitä laatikostani rinkkaan, soitan muutaman puhelun, kirjoittelen Näkkälän eräpalveluiden isäntäväen tietokoneella kuulumisia blogiin ja juttelen paikallisen nuorison kanssa vesikelkkailusta. Päivä menee äkkiä ja hyvä niin, sillä nukkumaan mennessä olen taas täynnä intoa ja energiaa lähteä jatkamaan matkaa! Näkkälässä vaihdan laavuni telttaan. Ensimmäinen yö teltassa  tuntuu juuri niin mukavalta kuin olin odottanutkin. Vaikka sääsket ja tuuli eivät enää vaivaa yöllä, nukun huonosti, mikä johtuu varmaankin uuden seikkailun jännittämisestä. Aamulla herään taas aikaisin, syön, puran tien varressa sijaitsevan leirini ja kävelen uinuvan kylän läpi aamuauringon paistaessa. 

Tämmöisillä keleillä kelpaa pysähtyä köllöttelemään varvikkoon! Maisemia Termisvaaran rinteiltä.

Etapin reitti. Tarkemmin reittiä voi tarkastella tästä. Sinisillä markkereilla on taas merkitty muutamia tekstissä mainittuja paikkoja.

Ensimmäiset päivät sujuvat leppoisassa ja lämpimässä säässä, mikä tuntuu erityisen mukavalta edellisen etapin viimeisten kylmien päivien jälkeen. Paljakka on mukavaa vaihtelua tunturikoivikoihin. Raskasta rinkkaa raahatessa on mukava pysähtyä hyvässä säässä tauolle katselemaan maisemia ja köllöttelemään kuivalle maalle. Päivien aikana seurailen vasemmalla puolella kaukaisuudessa kajastelevaa Pöyrisjärveä, joka ensin näkyy idässä ja lipuu siitä hiljalleen etelän suuntaan ja lopulta pois näkyvistä.

Vaikka olosuhteet ovat mukavat, tunnen että väsymys alkaa painaa. Tunnistan jo viime kesän jäljiltä tämän tunteen. Nyt ei ole kysymyksessä väsymys, joka on valtaa kropan  illalla pitkän päivän jälkeen. Tämä väsymys on syvemmällä ja se näkyy välillä myös mielialassa. Tämä väsymys johtuu nälästä. Olenkin osannut tätä odotella edellisen kesän kokemusten perusteella. Silloin nälkä saavutti minut noin kuukauden kävelyn jälkeen, nyt näköjään hieman aiemmin. Tästä eteenpäin kalastus onkin siis pääharrastukseni tällä retkellä.

Etapin toisena päivänä lounasaikoihin saavun Maaterjoen varteen. Aurinko paistaa pienen tuulenvireen säestämänä. Nälkä puistelee ihmistä. Edellisen kerran kalaa on tullut 6 päivää sitten. Asetun niin, että saan esteettömän näkymän suvantopaikkaan pienen kosken alle. Virittelen kaasukeittimen ja keitän heti perusannoksen nuudeleita ja soijarouhetta kuivattujen kasvisten kera. Syödessäni näen, kuinka kala käy muutaman kerran pinnassa. Innostun tästä niin että nuudelit meinaavat mennä nenään. Nälkä ei nuudeleista ole moksiskaan, mutta nyt on energiaa lähteä kalastamaan. Kasaan virvelini, hiippailen varovasti rantaan ja heitän kosken alle ensimmäisen heiton. Muutaman kammenpyöräytyksen jälkeen vapa sujahtaa kaarelle ja vavan kärki vikuroi taimenelle tyypillisellä tavalla! Kiinni on! Kala on voimakas eikä se antaudu helpolla. Vesi herahtaa kielelle ja mielessäni näen jo runsaan lounaan jatkon. Kun vain pysyisi kiinni. Jonkin ajan perästä saan kelattua kalan näköetäisyydelle. Iso taimenhan se siellä! Mieltä kuumottavien hyppyjen ja syöksyjen jälkeen kala lopulta antautuu. Uitan uljaan eväkkään rantaveteen ja kahmaisen käteeni. Komea puolen metrin taimen! Juhlalounas edessä, ilo ylimmillään!

Oulun kauppahallistakaan ei saa näin tuoretta taimenta! Leikkuulauta on erinomainen apu kalankäsittelyssä.  Lisäksi sen päälle saa viritettyä tukevasti kaasukeittimen.

Pitkällisten taimenkestien jälkeen matka jatkuu. Rasvainen kala maistui taivaalliselta, mutta sen koosta huolimatta nälkä edelleen vaivaa.

 Jatkuva nälkä on pitkän vaelluksen suola ja kirous. Tottakai on ikävää, kun nälkä pääsee kiusaamaan. Olen kuitenkin huomannut, että nälän tunteesta on vielä pitkä matka siihen, että toimintakyky alkaa merkittävästi laskea. Positiivisesti ajateltuna nälän myötä matkaan tulee myös lisää onnen ja ilon hetkiä. Ruoka maistuu aina uskomattoman hyvältä. Kuukauden kävelyn jälkeen pelkkä riisi ja soijarouhe lihaliemikuutiolla maustettuna maistuu paremmalta kuin yhdenkään oululaisen ravintolan tarjoamat fine dining-härpäkkeet. Lisäksi nälän myötä kalastukseen tulee aivan uusi ulottuvuus ja kalastus on täynnä suuria tunteita. Kalan saaminen on tietysti aina riemukasta. Toisaalta surkealla syönnillä sen kaksi tuntia kalastetun taimenen karkaaminen ihan rantavedessä syö miestä kuin parvi vihaisia sääskiä.

Päivän Maaterjoen varressa kruunaa vielä hieno luontokokemus. Kulkiessani jokivartta ylöspäin törmään isoon porotokkaan. Se nyt ei sinänsä ole erikoista. Erikoista on se, että eräälle mäelle noustessani yllätän neljä kotkaa alle sadan metrin päästä. Ne tietysti lehahtavat heti valtaville siivilleen. Yksi kotkista istuu koivuun alle 75 metrin päähän. Saan hetken tarkkailla sitä pienellä kiikarillani. Siinä se istuu kuin lintukirjassa, hartiat köyryssä. Kulkiessani eteenpäin näen kotkien istuskelevan kallioilla siellä täällä ja kyttäilevän porotokkaa. Mieleen tulee luonto-ohjelmat, joissa savannien pedot kyttäilevät seepralaumaa. En ole koskaan nähnyt niin paljon kotkia yhdellä kertaa.

Mainion päivän päätteeksi leiriydyn Maaterjärven rannalle. Kalastan hetken ilman tulosta. Illalla tuntuu etten olisi päivällä mitään ylimääräistä syönytkään ja litra kaalipataa uppoaa helposti.  Nukkumaan mennessäni sininen taivas alkaa kadota tummien pilvien taakse ja kylmä pohjoistuuli yltyy. Mitähän tämä merkitsee?

Paljakaltakin löytyy joskus poltettavaa risua lounaan lämmitystä varten. Kivistä rakennettu "köyhän miehen risukeitin" vähentää huomattavasti puun tarvetta

Kylmää, märkää ja hyviä kalavesiä: tervetuloa Norjaan!

Sään muutos on tosiasia. Vettä satelee, kova ja kylmä pohjoistuuli pyyhkii paljakkaa. Kevyet vaellusvaatteet on aika vaihtaa tuulen-ja vedenpitävään gore-texiin. Jatkan matkaa kohti Norjaa. Kalastan muutamista järvistä, mutta kalaa ei tule. Ikävämpi juttu, sillä nälkä istuu edelleen sitkeästi rinkan päällä.

Rajalta avautuu hieno maisema Yli-Inarijoen kansallispuistoon. Korkeusvaihtelut ovat pieniä Norjan mittapuulla. Matkalla on lähinnä tunturikoivikkoa ja soita sekä paljon vesistöjä. Horisontissa noin 75km:n päässä näkyy Iškoras-tunturialue, joilta on enää reipas päivän kävely etapin päätepisteseen Karasjoelle. Edessä on siis paljon erämaata koluttavaksi!

Parin päivän perästä ylitän viimein rajan ja siirryn Norjan puolelle Yli-Inarijoen kansallispuistoon. Olen tästä iloinen, sillä paikka on minulle täysin tuntematon ja toisaalta ainakin kartalta katsoen hyvän näköisiä kalapaikkoja pitäisi löytyä. Kalaa saisikin alkaa kunnolla tulemaan, jotta hellittäisi tämä ärsyttävä nälkä.

Sitä saa mitä tilaa, ainakin joskus. Samana iltana, tuulisen ja sateisen päivän jälkeen Kalapaikka löytyy. Valehtelematta saan lähes joka heitolla hyvänkokoisen, vähintään 25cm:n taimenen. Suurimmalla kalalla on pituutta 52cm. Juuri  tällaista olen toivonut jo päiväkausia! Leiriydyn ja päätän samantien, että huomenna vietän tässä kaikkien aikojen taimenkestit. Seuraavan vuorokauden aikana en syö muuta kuin taimenta, riisiä ja leipää. Taimenta keitettynä, taimenta paistettuna, taimenta graavisuolattuna. Onneksi en enää ole paljakalla, joten voin käyttää nuotiota kalanvalmistukseen eikä siten tarvitse tuhlata vähäisiä kaasuvarantoja. Laskelmieni mukaan syön kestien aikana tusinan verran taimenia. Tämä tankkaus tekee hyvää ja lepopäivän jälkeen on taas aivan uudella tavalla voimia jatkaa matkaa.

Kalastaessani joskus tunnen kieltämättä myös sääliä, kun kaunis kala taistelee kirjaimellisesti henkensä edestä, koukku huulessa. Pakko on kuitenkin ihmisen syödä, siitä ei pääse mihinkään. Selitän itselleni, että tämän luonnollisemmin ja eettisemmin, siis kävelemällä raskas rinkka selässä päiväkausia kalavesien äärelle, tuota pakkoa on vaikea täyttää. Kalastan vain sen mitä jaksan syödä ja saaliistani syön sisälmyksiä ja pyrstöä lukuunottamatta kaiken, myös ruodot jos ne eivät ole liian isoja. Nälkäisenä ei kyllä tule mieleenkään heittää mitään syötäväksi kelpaavaa pois. Ilman kalastuksesta saatavaa lisäruokaa tämä retki jäisi tekemättä, se on varma.

Punalihaista pannulle!

Lepopäivän jälkeen, viisi päivää Näkkälästä lähdön jälkeen, matka taas jatkuu, kohti pohjoista. Sää on vaihteeksi poutainen ja lämmin. Siellä täällä liikkuu ukkospilviä, yksi pyyhkäisee ylikin. Pouta on kuitenkin vain väliaikaista, sillä jatkossa kylmä pohjoistuuli ja vesisade ovat seuranani monta päivää.

Uhkaava pilvi lähestyy Gavdnjajávrea.

Leiripaikka Yli-Inarijoen kansallispuiston ytimessä. Punainen teltta näkyy kauas, mikä on mielestäni hyvä juttu.

Sadekuurojen välillä sää saattoi hetkeksi seljetä ja aurinkoakin näkyi. Tässä yksi lukuisista kalapaikoista.

Jäkälän valtava määrä Norjan puolella hämmästyttää! Toisin kuin rajan takana Suomessa, täällä poroja ei pidetä kesälaitumella, joten jäkälä saa kasvaa rauhassa. Se värjääkin kaikki maat ja mannut kauniiseen hopeanvihreään huntuun.

Kansallispuiston pohjoisosissa päivät ovat pitkiä ja loputtomissa tunturikoivikoissa kurjassa säässä matkanteko tuntuu lähinnä työltä. Pienet joet ja suot tuovat välillä vaihtelua matkantekoon. Nuotiolla ei huvita vesisateessa istuskella eikä valokuvaaminenkaan nappaa. Taimenen syöntikin loppuu. Onneksi vanha kunnon hauki käy edes jotenkuten koukkuun. Hauet ovat näillä main isoja, järkeään yli  kaksikiloisia ja sekös nälkäistä vaeltajaa miellyttää!

Ties kuinka mones lounasnuotio...

...ja ties kuinka mones nuudeli-soija-kasvis-sörsseli. Tällä kertaa ilman kalaa. Maistuu päivä päivältä vain paremmalle!

Näinä päivinä mieleenpainuvin luontokokemus sattuu erään pienen puron varressa taukoa pitäessäni. Vettä sataa ja tuulee. Seisoskelen paikallani, tutkailen ympäristöä ja syön suklaata. Yhtäkkiä huomaan kahden hirven lähestyvän puronvarresta. Teen kaikkeni ollakseni täysin liikkumatta. Ne etenevät hitaasti ja rauhallisesti välillä napsien rantapusikoista syötävää. Hirvet tulevat 30 metrin päähän, ennen kuin ne pysähtyvät ja huomaavat, että nyt on jotain pielessä. Ne kääntävät turpansa ja korvansa suuntaani. Katselen niitä vielä hetken, ennen kuin huikkaan niille norjalaisittain "Hej!". Samantien hirvet pyörähtävät ympäri ja laukkovat täyttä vauhtia pusikkoon. Hirvi on kyllä komea eläin, hämmästyttävää miten niin iso otus voi liikkua metsässä niin ketterästi.

Sateista lepopäivää vietän Bavtajohkan varressa Gastejávren rannalla, jo kansallispuiston ulkopuolella. Tästä huolimatta maastot ovat edelleen miellyttävän alkukantaisia eikä merkkejä ihmisten toiminnasta juuri näy. Päivä menee kalastaessa ahvenia järvestä sekä teltassa lukiessa. Pitkien päivien jälkeen on mukavaa köllötellä teltassa sateen ropistessa telttakankaisiin, tosin suklaa- ja keksivarastoille moinen on turmioksi.

Bavtajohkan vartta, taustalla Gastejávri. Jokilaaksot ovat suomalaisella mittapuulla varsin jyrkkärintieisiä ja raskaimpia ponnistuksia etapin aikana olikin nousta näitä rinteitä ylös helppokulkuisemmille ylängöille.

Marssi kohti kauppaa

Lepopäivän jälkeen, 9 päivää Näkkälästä lähdön jälkeen matka jatkuu kohti pohjoista, jo totuttuun tapaan sateessa. Vuorokauden perästä säässä tapahtuu kuitenkin muutos. Tuulet kääntyvät itään, sää lämpenee ja sateet muuttuvat kuurottaisiksi. Vettä tulee kuitenkin usein. Joskus taivaalla ei edes ole mitään, mikä näyttäisi sadepilveltä ja siitä huolimatta sataa. Sää lämpenee tasaisesti päivä päivältä ja sateet vähenevät. Lähestyessäni Iskoras-tuntureita maastossa alkaa näkyä myös enemmän ihmisen tekosia eli mönkijäuria, kelkkauria ja niiden varsilla oluttölkkejä niin paljon, että ne keräämällä olisi varmaan voinut rahoittaa tämän etapin eväät. Loppumatkasta kalapaikat alkavat käydä vähiin, joten nälkä ilmaantuu taas kannoilleni. Iltaisin nukkumaan mennessä mielessäni pyörivät kaikki ne Karasjoen ruokakaupoissa odottavat herkut siihen malliin, että on vaikea saada unen päästä kiinni.

Selkenemisen merkkejä Áibmejávrella.

Lämmenneen sään myötä myös sääsket ilmaantuivat maisemiin, pitkästä aikaa.

Parhaat suojat sääskiä vastaan ovat peittävä vaatetus, savuttava nuotio ja huumorintaju.

Kartoissani ei ole eroteltu metsää ja rämettä, joten silloin tällöin löydän itseni loputtoman tuntuisista kosteista pusikoista. Muutaman kerran ajauduin infernaalisiin superpusikoihin, joissa oli edettävä välillä niin, ettei yksikään raaja koskettanut maata.

Viimeiset puolitoista vuorokautta seurailen mönkijäuraa kun mitään järkevämpääkään vaihtoehtoa ei ole. Ylitän Iškoras-tunturit ja loppusuora Karasjoelle aukeaa. Väsyttää, askel painaa, nälkä kurnii. Eväitä ei enää ole kuin viimeiselle illalliselle ja jotain rippeitä aamulle. Viimeistä iltaa ennen Karasjoen kylälle siirtymistä vietän pienellä lammella Rihtavárrin päällä muutaman kilometrin päässä kylästä. Ilta on tyyni ja aurinkoinen, joten istuskelen pitkään iltanuotiolla ja kertailen etapin tapahtumia.

Mielikuvani Yli-Inarijoen kansallispuistosta jää todella positiiviseksi kosteista keleistä huolimatta. Alue tuntuu todella luonnotilaiselta ja kesyttämättömältä ja siellä kulkiessa on todellista erämaan tunnelmaa. Koin hienoja kalastuselämyksiä sekä eläinkohtaamisia ja sain vaeltaa komeissa maisemissa silloin kun tunturikoivikosta vähän ylemmäksi pääsin. Karasjokea lähestyttäessä maastot kävivät tylsemmiksi ja ihmisen vaikutus näkyi selvemmin, joten kun seuraavan kerran lähden retkeilemään Yli-Inarijoen kansallispuistoon, yritän valita reittini hieman eri tavalla.

Siitä kun lähdin Näkkälästä on 13 päivää. Olen ollut nyt kaikkiaan viisi viikkoa retkellä, ilman kaupassa käyntiä ja kunnon tankkausta, ja sen kyllä huomaa olotilassa. Nyt on paikallaan pari päivää lepoa sekä rasvaista ja makeaa syötävää ilman säännöstelyä. Viimeisenä iltana on jälleen vaikea saada unta...

Kaukana pohjoisessa näkyy lumihuippuisia suuria tuntureita. Neljäs etappi vie kulkuni juuri tuonne. Ennen sitä on kuitenkin edessä kaksi päivää lepoa ja tankkausta Karasjoella.